Haapanat eivät sitten tulleetkaan paikalle tänä aamuna eivätkä sorsat ja silkkiuikku. Vesi on niin lämmintä, että se viilentää vain sen ajan minkä järvessä jaksaa olla. Jo puolimatkassa rinnettä voisi kääntyä takaisin, mutta ei olo siitä kummemmaksi muuttuisi. Vadelmat homehtuvat pensaisiin, punaherukat ovat kadonneet parempiin suihin.
Viime yönä syysleimukukat pohjoispuolella näyttivät räjähtäneen auki. Etupihalla kolmiovarjon alla voi jaksaessaan istua ja tuoksutella mintun, ruusun, valkoapilan ja syysleimun tuoksuja, joita piskuinen tuulenvire kantaa ja pyörittää. Lanttuperhosia ja sudenkorentoja lentelee runsaasti. Runsaat ukkoskuurot ovat huolehtineet kukkien kastelusta jopa siinä määrin, että vanhaan puutiinuun istutetut orvokit ovat tukehtuneet ylenmääräiseen kosteuteen. Puuastian suojana olleessa muovissa oli kyllä reikiä, mutta emme arvanneet, että soikon pohja voisi turvota niin paljon, että se ei enää läpäise vettä lainkaan. Nyt on sekin testattu. Pohjolanukonhattu on muuten myös jo avannut ensimmäiset kukkansa.
Jos viime kesä oli lämmin, niin sanovat tätä vielä lämpimämmäksi. Marjastaminen ja sienestäminen on raskasta tällaisilla keleillä.Ulos ripustetut pyykit eivät myöskään kuivu korkean ilmankosteuden vuoksi. Lehtokerttu on lakannut laulamasta. On painostava sää. Tietääkö taas ukkosta.
Kesän parhaita hetkiä oli tämänviikoisella vadelmanpoimintaretkellä löytää vahingossa kantarelleja pariin ateriaan, poimia vadelmia melkein kuin silloin ennen, ja varsinaisesti, kuunnella Saarisen rannassa kuikan huutoa. Muuten oli aivan hiljaista. Meditatiivista ja nostalgista. Muistin heti Älänteen kuikat. Komea lintu.
Vain tuoksua mintun ja ruusun
jota tuuli kantaa tullessaan
vain tuoksua mintun ja ruusun
tuo tuuli tullessaan.
Maalla tuuli kantoi apilan tuoksua tullessaan. Poimin ensimmäiset vadelmat tiistaina. Kävin tarkastamassa, olisiko pihan tammen allaa kantarelleja. Ei ollut. Uudellamaalla on satanut tänään, mutta meillä oli onni matkassa, eli päivän ohjelma sujui ilman sateita. Juuri nyt taivas on uhkaavan pimeä.
VastaaPoistaOlivia,
VastaaPoistaKovin paikallisia ovat kuurot täälläkin. Vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä oli satanut rankasti samaan aikaan kun täällä yritimme viilentää asuntoa tuulettimin. Aika paljon näkyi rankkojen sadekuurojen lakoonnuttamia peltoja jo viime lauantaina.
Joko siellä nyt kanttarellit ovat syötävän kokoisia, Liisa? Meidän mökillä näin hyvin pieniä alkuja vasta, mutta mustikat ovat suuria ja kypsiä. Niinpä poimin niitä hyttysten ja paarmojen seuraa pitäessä ropposen ja leivoin mökkivieraillemme mustikkapiirakan, johon laitoin voita ja ranskankermaa. Linjojaan kai ajattelivat vieraat, kun leikkasivat itselleen vain pienen soiron. Isännällä oli kiire seuraavana päivänä katonkorjuun kanssa; ei malttanut päiväkahveillekaan tulla. Minä söin ja join yksinäni. Kun katonkorjaaja lopulta olisi eilen aamukahvilla louhaissut piirakkaa lautaselleen, oli siinä jo pieni homeläikkä. Mieltä karvasteli. En ole ennen joutunut heittämään kolmannesta mustikkapiirakkaa kompostiin.
VastaaPoistaLaila hyvä,
VastaaPoistaKyllä ovat, mutta niitä on ollut liian vähän kaupan, koska helteillä ihmiset eivät jaksa sienestää. Omamme löysimme vahingossa.
Eihän nykyään herkulliset kaloripommit, jolta piirakkasi vaikuttaa, enää oikein tee kauppaansa tässä kevyessä maailmassa. Onneksi sait itse nauttia osuutesi. Ikäpolvellemme ruuan kompostiin heittäminen tuntuu aina jotenkin luvattomalta.
Minäkin tein mustikkapiirakan voilla ja kermaviilillä, mutta täällä kaupungissa pakastin ja jääkaappi auttavat säilyttämisessä.
Hyvää viikonloppua!
Liisa, Sinulle myös hyvää viikonlppua!
VastaaPoista