Autokoulussa varmaan jo opetettiin, että liikenteessä turvavälin tulee olla vähintään yhtä monta metriä kuin kuin on nopeutta km/h mittarissa. Ehkä Teekkarien autokoulun opettaja kertoi sen minulle silloin, kun hän pikkudatsunilla ajatti minut Helsingissä ensimmäisellä ajokerrallani heti moottoritielle. Odotin varmaankin ihan muunlaista ensitutustumista ajamiseen. Olin toki teoriat lukenut ja peruuttanut ja kääntänyt auton korttelin sisäpihalla.
Sittemmin tajusin kyllä, että moottoritiellä oli itse asiassa helpoin ajaa. Kaupungilla oli sen seitsemät varottavat, suojatiet, raitiotiet, kolmiot, ympyrät. Minulla oli hyvä ajo-opettaja. Hän osasi kannustaa ja opetti joustavaa, ennakoivaa ajamista. Vieläkin muistan, miten jossakin aivan keskustassa olevassa tuolla hetkellä tyhjässä risteyksessä sai hänen ohjeidensa mukaan ajaa kakkosella reippaasti kiihdyttäen. Hänellä oli nuotit ja minulla ajopeli. Yhteistyömme oli saumatonta.
Pimeäajoharjoittelua ei tuolloin tainnut vielä olla eikä liukasteluakaan käyty harjoittelemassa. Ne opit olen saanut kantapään kautta. Ensiajo pimeässä palasi viikolla mieleeni, kun ajelimme nelostietä pitkin sen osoitteen ohi, johon joulukuun pimeässä illassa tuolloin piti osua. No, osuinhan minä, mutta liian äkkiä se tienhaara vastaan tupsahti. Turvaväleistä ei ollut kyse silloin, vaan ajokokemukseeni nähden liian kovasta tilannenopeudesta.
Eilen ja tänään ja aina ja jatkuvasti, mutta varsinkin eilen, turvaväliasia on ollut esillä. Kun puhuin eilen iltapäivällä puhelimessa ja katselin samalla ulos ikkunasta, yhtäkkiä alkoi tupruttaa sitä lunta, jonka oli ollut määrä ennusteiden mukaan tulla jo keskiviikkona. Muuten koko päivä oli ollut poutainen, mutta navakkatuulinen. Tämän äkillisen sääilmiön vuoksi läheisellä tiellä, niillä paikoilla joissa olen kamerani kanssa silloin tällöin kulkenut, alkoi pelti kolista. Radio piti ajan tasalla.
Vain hetkisen kestäneen paikallisen pyryn loputtua näki kiikarittakin, että liikenne oli pysähdyksissä. Suuronnettomuus oli lähellä. Mikään turvaväli ei riitä silloin kun näkyvyys on nolla. Toisaalta jatkuvassa liikennevirrassa pysähtyminen aiheuttaa peräänajon. Vaikea tilanne. Vaikka meillä on nämä kelikamerat ja vaihtuvat nopeusrajoitustaulut, nekään eivät ehdi avuksi sään äkkimuutoksissa.
Itse olen kyseisellä tiellä joutunut pakosta joskus pysähtymään muutaman kilometrin välein putsaamaan jäätyvää tuulilasia. Vähälumisena talvena oli kerran myös sellainen tuisku, että tien paikka piti arvata, koska edellä ajavan takavalot eivät näkyneet ja jäljet hävisivät samantien. Sellaisen ajomatkan jälkeen olivat polveni kuin hyytelöä, jo silloin nuorena.
Kuvassa taidan itse olla kameroineni häiriötekijä, koska toisen auton kuljettaja näkyy ajaessaan vilkaisevan sivulle. Eilen pysyin kyllä visusti poissa paikalta.
Odotinkin että kertoisit blogissasi Kallansiltojen ketjukolarista.
VastaaPoistaTurvavälejä ei todellakaan noudateta liikenteessä, ei täällä Pohjanmaalla eikä varmaan muuallakaan.
Minua ei saa auton rattiin liukkailla, ei pimeässä enkä aja tarpeettomia ajoja. Oikein säästäväisyyden perikuva tässä asiassa.
Pitäneekin kirjoittaa joskus omaan blogiin mieliinpainunut juttu autokoulun ajoilta, Helsingissä myöskin.
Mokasin itseni täydellisesti. :))
Kyllä nyt meni piällysmiehiltä liikenne ihan överiksi, ihan uskomaton näky Kallansilloilla. Täällä ensilumi saa aikaan samanlaista jälkeä.
VastaaPoistaJos haluaa noudattaakin turvaväliä, pian siihen joku kiilaaja työntyy.
Rosina,
VastaaPoistaEn malttanut olla kirjoittamatta, kun se sattui tuossa ihan vierellä. Ikkunat eristävät äänet niin hyvin, ettei mitään erikoista kyllä kuulunut.
Joskus sitä joutuu ihan pakosta ajamaan pimeällä tai säällä kuin säällä.
Autokoulukokemuksia on monenlaisia. Nyt en kyllä enää uskaltaisi ajaa Helsingissä.
Simpukka,
Kyllä, kuvat kertovat kaiken. Joku oli jo laittanut juutuubiinkin videota tapahtumasta. Huomasin sen etsiessäni mielestäni sopivaa linkkiä aiheeseen. En löytänyt, koska kaikissa tiedot olivat vielä erilaisia ja kuvissa näkyi autojen rekisterinumeroita. Taitaa pari sivua olla vielä tänäänkin asiasta SS:ssa.
Liikennekäyttäytyminen on ikuisuusaihe ilmeisesti kaikkialla.
Kuulin Kuopion ketjukolarista torstain uutisissa ja mietin, missä sinä Liisa olit juuri silloin. Tänään löysin vastauksen blogistasi. Täälläkin on pyryttänyt aika lailla. Lähdimme torstaina sukulaisten luo. Matkanteko sujui hyvin vaikka kantatie 51 on surullisen kuuluisa ruuhkistaan ja onnettomuuksista.
VastaaPoistaNöyrimmästi ilmoitan, että minulla ei ole koskaan ollut autoa eikä ajokorttia, mutta kannatan ehdottomasti riittävää turvaväliä pientareella polkevaan pyöräilijään.
VastaaPoistaOlivia,
VastaaPoistaKotona olin ja kuulin asiasta radiosta. Ja lehdistä ja netistä olen lukenut tarkemmat uutiset. Itse paikalla en ole käynyt vähään aikaan.
Kun puhuvat, ettei loukkaantumisia juuri sattunut, tulee mieleen, etteivät ns. piiskaniskuvammat kaularangassa varmaankaan heti näy.
Kaunista kesäaikaa sinne etelään täältä lumen ja pakkasen ja hiihtokisojen maasta. :)
a-kh,
Minä puolestani arvostan suuresti autottomuutta kenen tahansa valintana. Auto syö perheessä enemmän kuin ihminen ja saastuttaa ympäristöä.
On minullakin joskus ollut polkupyörä, muistaakseni nuorena yksi, ehkä yhteinen, sitten mm. käytettynä ostettu jopo. En enää ehkä uskalla kokeillakaan tavallisella polkupyörällä ajamista erinäisistä syistä.
Minäkin mietin ketjukolarista kuullessani, että juuri tuollakohan Liisa käy kameraretkillä. Hyvä, ettei kuitenkaan kuolonuhreja kolarissa tullut. Jännittäviä ja pelottavia tarinoita kerrottiin takana tulevasta rekasta ja surullisen näköistä autonraatoa näytettiin uusisissa. Joskus voi sattua kohdalle se pahin mahdollinen kolari, jos tien päällä paljon liikkuu. Ei turhaan muistuteta lentopelkoisille, että maantie on paljon vaarallisempi paikka kuin lentokone. Itse kuljin parikymmentä vuotta työmatkaani henkilöautolla toisessa kunnassa, koska linja-autoyhteydet olisivat pidentäneet päivää kolme tuntia, eikä kimppakyytiä ollut tarjolla. Ainoa kolari, johon jouduin, oli nuorenmiehen perääni ajo punaisissa liikennevaloissa. Hän oli katsonut tiensivuun, eikä huomannut valojen vaihtumista. Kaveri myönsi syyllisyytensä,näytti ajokorttinsa ja antoi osoitetietonsa kiltisti. Ei tarvittu poliisia paikalle. Peräkoukku pelasti oman autoni, mutta peräänajajalla se puhkoi jäähdyttäjänn ja vedet purskahtivat pihalle.
VastaaPoistaLaila,
VastaaPoistaEn arvannut, että tuo kuvaamani pian katoava tienpätkä tulisi näin ikävällä tavalla kuuluisaksi. Kävelin eilen aamulla, sunnuntaiaamun hiljaisemmassa liikenteessä (mikä sekin on jatkuvaa) katsomassaa paikkaa. Lasinsiruja, valokennoja, puskureiden palasia pilkotti uusien pienten nietosten alta tien reunoilta. Muuten kaikki oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Samasta, siis ajansäästösyistä, minäkin kuljin omalla autolla aina silloin, kun se oli mahdollista. Maanteillä vauhti on kovempi ja onnettomuuksissa tulee pahaa jälkeä.
Omat kolhut ovat tulleet kyllä kaupungilla ja pihoilla ja parkkihalleissa. Viimeksi mainituissa olisi ollut mukava, jos oven ruttaaja olisi jättänyt yhteystietonsa. Ei jättänyt.