7. heinäkuuta 2010
Tro(o)ppinen yö
Itse asiassa hiukan harmittaa, että jäi kokematta tämän kaupungin trooppinen yö. Sehän tarkoittaa sitä, ettei lämpötila yön aikanakaan laskenut alle kahdenkymmenen lämpöasteen. Kovin oli kyllä trooppista, ainakin semitrooppista siellä missä olin kesälomareissulla. Olin jotenkin joutunut ylivirittyneeseen tilaan. Tietäähän sen, kun tavanomaisesti paikoillaan pysyttelevä ikäiseni ihminen siirretään kumipyörien päällä parikin sataa kilometriä paikoiltaan, että jotenkin siinä biorytmit menevät sekaisin.
Tulin eilen erehtyneeksi kokeilemaan soutuveneessä istumista ties kuinka monen vuoden jälkeen. Se meni yllättävän mukavasti ja vaikka toinen airo putosikin, selvisimme kunnialla katiskantyhjennysreissultamme. Seuraavaksi tartuin terävään puukkoon ja perkasin muutaman ahvenen. Ihan olivat eläviä ja vielä osasin. Säästin kuitenkin olkapäätänäni, luistin enimmästä perkuutyöstä ja kävelin muutaman minuutin vedessä.
Päivemmälle loppukin varovaisuus ja kehonhallinta unohtui ja kiipesin näköalatorniin. Olihan huikaisevan kirkas päivä. Sieltä näkisi kauas. Vaan mitä näkyi? Metsää joka ilmansuuntaan niin kauas kuin silmä kantoi. Tunsin itseni huijatuksi. Sykähdyttävin näky oli alas tornin juurelle. Miten pieni automme olikaan. Mutta rinnassa kävi lämmin ailahdus silkasta ilosta, että olin päässyt torniin ylös ja vielä alaskin.
Illalla saunan jälkeen ranka piti huolen, etteivät päivän fyysiset ponnistelut päässeet unohtumaan.Puoli kymmenen maissa kiskoin tuulipuvun päälleni, hyttyshatun päähäni ja lähdin liikelääkelenkille lammelle. Olin jo ottanut kahtakin troppia ilman sen suurempia apuja. Ei siellä seisoskella voinut, mutta näinpä huikaisevan kauniin auringonlaskun ja totesin, että lokit olivat pitäneet huolen aamuisista kalanperkkeistä. Heinikko kahahteli askeleista, jossakin huhuili kai joku pöllö. Piha-alueella päivällä lennellyt käki oli vaiti, jäniksetkin pysyttelivät piilossa. Kolmen maissa tarkkailin maisemaa uudemman kerran. Mustarastas tallusti nurmella. Olipa huikeaa saada olla oikeasti maalla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Melkeinhän se on oikeasti Kuopiossakin maalla. Mietin, että onko kuva leväseltä, kun on noin matalaa, mutta muualta jutun perusteella on. Ahvenet ovat viheliäisiä perata ja ne melkein kannattaa nylkeä, jollei suomuineen halstaa tai grillaa.
VastaaPoistaa-kh,
VastaaPoistaKauempaa on, keskeltä melkein-ei- mitään. Suolammelta jossa lapsena opin pelkäämään tummaa vettä.
Ajan myötä aiemmin niin pläkkiselvät käsitteet kuten ´maalla´ ja ´kaupungissa´ ovat menettäneet tarkkarajaisuutensa. Nyt meillä on jo urbaani eläimistökin (kai se on ollut aina, mutta niihin kiinnitetään enemmän huomiota). Minä ajattelen vielä varmaankin 50-lukulaisesti eikä minusta ehdi tulla sielultani kaupunkilaista koskaan.
Paistettiin ahvenet voissa ja oli mukana yli reilun kokoinen haukikin. Hauen selkäruodosta sai vielä hyvän kalaliemen.
Voin kuvitella, että voissa paistetut ahvenat olivat hyviä.
VastaaPoistaOlen ollut aina vähän vesikauhuinen, jos jalkojen alle ei ole saanut tukevaa pohjaa.
Jotain ongelmaa kommenttien jättämisessä, katoavat jonnekin.
VastaaPoistaOli mukava lukea tarinaasi. Oletko koskaan maalaillut paitsi sanoilla, myös pensseleillä?
Paistettujen ahventen ajatteleminen toi veden kielelle. Isä niitä paisteli lapsuudessa paljonkin. Nykyään ovat hyvin harvinaista herkkua.
Käen kukunta on vähissä. Yhden kukunnan kuulin mökillä sunnuntaina aamuvarhaisella. Lintujen laulu on muutenkin vähentynyt.
a-kh,
VastaaPoistaHerkullista tuoretta lähiruokaa. Vieläkin tulee vesi kielelle.
Edelleenkin inhoan mutapohjaisia sameita vesiä ja ne näyttävät lisivän. Eilenkin ohjasin mieheni muistini mukaan parhaalle tuntemalleni uimarannalle. Vielä mitä! Pohja oli mutainen, vesi tummunut ja pikkulapset siinä sitten uimakoulussa. Niin muuttuu maailma.
Laila hyvä,
VastaaPoistaBloggerissa on minusta ollut jo pitkään jotakin häikkää. Oikeassa olet.
Olen käynyt yhden lyhyen akvarellikurssin, joten vesiväreillä olen jotakin yritellyt. Ei mainittavaksi asti.
Onkiminen on jokamiehen oikeus. Sillä tavalla kärsivällisyydellä varustettu ihminen saa melkein ilmaista ruokaa, jos kala syö. Öttiäisten takia suolampien rannoilla onkiminen ei ole kivaa. Ehkä siksi olenkin nähnyt onkijia korkeilla tuulisilla silloilla. :)
Pienistä ahvensinteistä saa herkkujen herkun, patakukon. Se jäi nyt tekemättä, koska pienimmät sintit pääsivät kasvamaan kokoa (eikä siis viitsitty perata niitä.)
Extreme-urheiluksi tosiaan menee vähitellen kaikenlainen seikkailu. Mutta se onnistumisen ilo, se on jotain se, kun on jaksanut kiivetä korkealle ja vielä päässyt alaskin. Meillä tosin usein päinvastoin laskeutuu vetreänä kallioseinää rannalle ja apua, miten jaksaisi takaisin ylös..
VastaaPoistaSuomalainen maisema on usein melkoinen pettymys, kun siis ei muuta kuin metsää silmankantamiin, sen huomaa aika pian tien päälläkin, puut vaan vilisee silmissä, ei horisonttia missään. Ne kuuluisat monilukuiset järvetkin usein piilottelevat jossain muualla.
Sirokko,
VastaaPoistaAinakin vähemmän ajettujen teiden varret ovat kasvaneet umpeen. Sitä vain ihmettelee, eikös tässä ollut ennen järvi.
Näköala on suhteellinen käsite. Kerran veimme norjalaiset vieraamme Puijon rinteen näköalapaikalle (josta sentään näkyy vettä), istuksimme aikamme puunrungolla. Lopulta vieraamme kysäisi:"Missä täällä on se maisema?"
Seilasin aikoinaan paljon Kuopion ja Jyväskylän väliä sekä polkupyörällä että linja-autolla ja harmittelin järvinäkymien umpeenkasvamista.
VastaaPoistaa-kh,
VastaaPoistaToinen muuttunut seikka näkyi olevan ulkona laiduntavien lehmien vähäisyys. Näin vain kolme ulkona laiduntavaa karjaa.