Päivänvalon säästöaika

Taas on kelloja käännelty kohti kesää direktiivin mukaan ja säästösyistä. Ainoastaan tietokoneen kello näkyy kääntyneen omin avuin. Kellojen rukkaus oli aamun uutinen ja lehtien nettiversioiden suosittu kysely. Puolesta ja vastaan. Tässäkin asiassa kansamme puolittuu, ikäraja kulkee tilastollisesti 35 vuoden kohdalla. Täytyyhän tämän aikamuutosasian hyödyt ja haitat olla tieteellisesti tutkittu. Ei kai pelkkä raha voi ratkaista?

Luulin että kaikki käytössä olevat kellomme oli rukattu jo illalla valmiiksi. Herätyskello, joka yleensä on tyystin tarpeeton, olikin jäänyt kääntämättä. Siksi luulin aamulla heränneeni viideltä. Kävelin keittiöön. Päättelin keittiön kellon pysähtyneen jo illalla, kun se näytti tuntia enemmän. Millaista hämminkiä ja aikataulusekoilua tämä säästämisoperaation saa aikaan isommassa mittakaavassa, kun kahden hengen huushollissakin täytyy heti ensimmäisenä "kesäpäivänä" tarkistaa, kumpi aika on tällä erää se oikea aika.

Muistan joskus soittaneeni Suomen ensimmäiseen automaattiseen puhelinpalveluun Neiti Aikaan. Oliko vastaaja silloin ihminen vai oliko se jo silloin automatisoitu, en muista. Nyt minulle riittää oma sisäinen kelloni. Ja aivan liian usein saan kuunnella nauhoituksia erinäisistä palveluista. Kiusallisimpia ovat ne, joissa pitää valita numeroista oikea päästäkseen keskustelemaan ihmisen kanssa. Vuonna 2006 kevät on alkanut ilmeisesti kuukautta aiemmin kuin tänä vuonna, koska olen silloin kirjoittanut alla olevan tekstin. Se tuli mieleeni kun luin aamulehdestä, miksi emme käytä kesäajasta puhuessamme sen suoraa käännöstä ´päivänvalon säästöaika´? Voiko aikaa säästää? Varastaa kai voi?

Mihin se talvi hävisi? Mitä enemmän ikää tulee, sitä nopeammin alkaa ajan nauhan avokela pyöriä ja lopuksi irtoaa. Vain tyhjä Tandbergin nauhurin kela pyörii hetken ja sitten sekin pysähtyy. Olen pohtinut aikakäsitystä kirjoitellessani. Onko elämäni suora viiva vasemmalta oikealla vai oikealta vasemmalle? Takaa eteen vai edestä taakse? Omalla kohdallani olen päätynyt siihen, että minun aikani on spiraalimainen, koska tuon tuostakin löydän itseni pisteestä A. Aikajänteellä ainainen edestakainen liike ei mielly luontevaksi, mutta nousevassa spiraalissa on helppo luiskahtaa alas alkamaan alusta. Vaikka 77. kerran.

Katsellessani ja seuratessani kiireisten elämää, minulle tulee mieleen Michael Enden Momo, mitä suositeltavin kirja luettavaksi harmaista herroista, aikavarkaista. Minulta jo riittäisi aikaa vaikka tallennettavaksi asti. Monelta sitä näyttää puuttuvan.

Aika on lainaa, lapset on lainaa, elämä on lainaa. Onneksi sellaista lainaa, jota ei tarvinne maksaa takaisin korkojen kanssa.