Aika entinen

Hevonen oli välttämätön apuri pientilallisille viime vuosituhannella ennen traktorin tuloa. Talon vauraus mitattiin tietenkin hevosten määrässä, laadussa, varusteiden laadussa. En ole ratsastanut hevosella sitten teinivuosien, jolloin tein sitä luvalla ja salaakin. Isä hankki aina lapsirakkaita hevosia. Kerran hän osti yhden vikurin. Muistan sen talonkin, josta se ostettiin. Vikuri palautettiin.

Hevosilla oli aina nimi, kuten Lemmu, Liinu tai Leiju (olivatkohan ne kaikki l-alkuisia?) koska ne olivat perheenjäseniä siinä kuin lehmät, lampaat ja porsaatkin. Kantakirjoista kuulin, mutta en ole niistä koskaan tutkinut. Luultavasti moni hevossuku on paremmin selvitetty kirjoissa ja kansissa kuin useat ihmissukuhaarat. Käsittääkseni nykyään, aiheesta poiketakseni, koirien, kissojen ja jopa lihakarjan elämä dokumentoidaan ainakin yhtä tarkasti kuin meidän ihmisten. Onkohan niillä jo sirut?

Hevonen on iso eläin ja tarvitsi isohkon haan. Lehmät saivat kuljeskella vapaana vallanmetässä, mutta hevonen ei. Se oli sitäpaitsi lapsuusaikani ruohonleikkuri. Aitan ja liiterin edusta pysyi niittämättä todella kauniina nurmena, vaikka ruohonleikkurista en ollut nähnyt edes unta.
Talli oli saunarakennuksessa tai päin vastoin. Joka tapauksessa hevonen hörähteli mukavasti aina kun menimme saunaan. Lauantaina ja keskiviikkona.

Kaikki maatalouskoneet olivat hevosvetoisia. Ilmeisesti hevosella ei ollut lomaa koskaan. Kyläreissutkin viikonloppuna tehtiin joko kärryillä kesäisin tai reellä talvisin. Reellä vauhti tuntui ainakin kovemmalta, kun tierat lentelivät. Vain kouluun ja lähinaapuriin käveltiin pitkin kärrytietä ja talvella hiihdettiin.

Haikein ja vaikein hevosmuistoni liittyy erääseen kuumaan kesäpäivään. Saatoin olla hevoshaassa muuten vain mansikoita etsimässä tai sitten tulossa postinvientireissulta. Haassa oli oudon hiljaista, tuttua hevosenkellon ääntä ei kuulunut miltään suunnalta. Hevonen löytyikin menehtyneenä kahden tukevan puun välistä. Ilmeisesti se oli mennyt kyhnyttämään paarmojen puremien ärsyttämää nahkaansa. Paarmat, kuten itikatkin, saattavat saada ihmisenkin tolaltaan ja säntäämään pakoon.

Hevonen haudattiin niille sijoilleen. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt menetyksen rahallista suuruutta.

Hevostietouteni alkaa rapistua. Muistan hevosvaljaista joitakin nimiä, kuten länget, luokki, kuolaimet, mahavyö, mutta en osaisi sitä enää valjastaa. Näin heinäaikaan kuulen korvissani niittokoneen säksätyksen, tunnen ihollani polttavan auringon, sängen pistot jaloissani ja heinien raapimat käsivarsissani. Ihon ja silmien kirvelyn heinäkuorman polkijana. Kuulen kuskin lähtökäskymaiskautuksen, mahdolliset ärräpäätkin peruutusten epäonnistuttua ja lopulta helpottavan ptrruuu-komennon. Meidän hevosille piti puhua ääneen, kuiskaaminen ei käsittääkseni riittänyt.

____

Pakinaperjantain 135. aihe on hevonen.