Kaikki muuttuu

Eilinen parinkymmenen asteen pakkanen puraisi poskia ja nenänpäätä. Tottumatonta. Happivaje vaati ulos, vaikka pilkkihaalariin ahtautuminen olikin työläs prosessi. Itse vaatekappalekin tuntui liian painavalta. Kävin kuitenkin sauvoineni jäällä asti. Pari koulupoikaa tuli vastaan vetäen vanhanmallista pulkkaa perässään. Pilkillä olivat olleet. Kysyin, tuuleeko pahasti. Toisen mielestä ei, toisen kyllä. Niin me siis aistimme säätkin eri tavalla.

Jäällä oli liikaa pehmeää lunta. Käveleminen oli työlästä moottorikelkan jäljissäkin. Oli suostuttava heti nousemaan takaisin rantatörmää pitkin tasaisille teille. Samalla näin, että lahokoivujen oli aika lähteä. Sytyttelivät kokkoa jäälle. Ajattelin saavani hyvänkin kokkokuvan, mutta ei ottautunut tuli jäisiin koivun oksiin. Klapikone kävi, mutta silti pystyin vaihtamaan muutaman sanan talkoolaisten kanssa.

Jotenkin tuossa puistomaisemassa on nyt muutaman ison koivun mentävä aukko. Ei sentään avohakkuuaukkoa. (Vai päätehakkuuaukoiksiko niitä sanotaan?) Tottuminen vie aikansa. Samana aamuna luin lehdestä, miten tori muuttaa muotoaan. Pintamateriaalin uusiminen on minusta hyvä asia. Epätasaisella mukulakivialustalla on todella hankala kävellä.

Elvytysrahoja saattiin ja tietyöt alkanevat syksyllä. Vasta viime syksynä avattiin uusi automarketti ja saatiin sen tiejärjestelyt siltatöineen valmiiksi. Elämä on jatkuvaa muutosta. Joutilaana sen havaitsee herkemmin. Työaikana en pitänyt juuri minään muutoksena esim. moottoritien saamista. Sitä vain kävi töissä aina kulloinkin käytettävissä olevaa reittiä. Sen suurempia ajattelematta. Ajatukset olivat ihan muissa asioissa.

Minä alan parkkiintua, koska kaadetut koivut eivät enää kirpaisseetkaan kovasti. Kaikella on aikansa. Muuttuvat laulut. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Muuttuu. Suunnan näkevät läheiset.