Kissankellojen aikaan

Pihakoivun alla kissankellot pitävät päänsä reippaasti pystyssä eivätkä kumarru sateen sattuessa. Voi sitä kesäleikkien kepeyttä, jota saimme seurata muutaman päivän. Onneksi kuurosateiden lomaan sattui yksi kokonainen sateeton päiväkin. Käytimme sen tarkkaan. Talonpoikaisantiikkilasti lähti hyvin suojattuna kohti uutta kotiaan samalla kun rantasaunan lämmitys pantiin alulle.

Pohjoisrannan vesi ei löylyn lomassakaan tuntunut riittävän lämpimältä uida. Cityoravaa piti hätistellä kolmella vesipistoolilla ja pitää takkatuvan ovea kiinni. Retkilounaan jälkeen kiirehdimme liikennepuistoon. Kaukaa katsoen näytti, että joutuisimme jonottamaan. Ei kai se ketään muuta olisi haitannut kuin minua. Onneksi pari polkuautoa vapautui juuri sopivasti pienten ehtiessä eri kyydillä paikalle. Esikoisen esikoinen polki itsensä aivan uuvuksiin, keskimmäisen jalat taas eivät ulottuneet kunnolla polkimille. Niinpä asettauduin penkille ja rattiin ja yhdessä viiletimme hiukset hulmuten pitkin puistokäytäviä. Liikennemerkkejä oli määrä noudattaa, mutta oli siellä joukossa räikkösiä, jotka formulamaisesti kiilailivat toisten ohitse miten sattui.

Onneksi ei sattunut mitään vahinkoja. Yksi valvoja ei pysty mitenkään kontrolloimaan niin isoa aluetta. Esikoisen uuvutettua itsensä kiersimme ruusupuiston ja tasokkaan leikkipuiston kautta kauppaan ostamaan juomista. Janohan siinä tuli. Ja melkein pyörrytys, kun yritin kameralla hakea kahta elohiirtä puiston lukemattomista leikkitelineistä, putkista, narustoista, tiipiistä toisten samankokoisten joukosta. Illalla vielä kiipeilyt kotipihan telineissä. Nuorimmainenkin, vasta kaksivuotias, keinui jo itsekseen ja osasi puhumalla laittaa isommat sisarukset, vanhemmat ja isovanhemmat ainakin istumajärjestykseen. Viimeisenä iltana uni tuli nopeiten. Nyt ovat lattiat tyhjät, lelut kaapissa, uudet piirustukset lokerikossa ja mummun sydämessä isoisoikävä.