Unta, mutta niin totta

Näen aika harvoin unia. Se johtuu kai siitä, että nukun melko huonosti. Vaikka sänky on olevinaan keholleni juuri sopiva, oikeaa asentoa ei tahdo löytyä. Kun vihdoin saan unen päästä kiinni, herään muutaman tunnin kuluttua kroppa jumissa, mikä pakottaa minut yövoimistelemaan. Nyt on vielä hiukan tavallista hankalampaa, koska leikkausarvet ovat vasta hiljalleen paranemassa. Ilahdun jokaisesta unesta, oli se millainen tahansa. Tiedän ainakin nukkuneeni.


Herään aamulla elämäni kummallisimpaan uneen. Ymmärrän täsmälleen, mistä uneni elementit kumpusivat. Se on harvinaista. Se meni jotenkin näin väreineen kaikkineen:

"Olen sairaalassa. Huone muistuttaa naistenklinikan synnytyssalia yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Siis pitkä rivi vuoteita rinnakkain, ei väliseiniä. Oliko verhojakaan? Sairaanhoitajilla on hilkat ja vanhahtavat asut. Vuoteet ovat ojennuksessa odottamassa potilaita. Olen yksi heistä. Ehkä en sittenkään potilas, vaan vasta synnyttänyt. Paikka osoittautuu "lypsyhuoneeksi". Unessa ihmettelen, miten lehmien lypsykonetta muistuttavilla laitteilla herutettaisiin äidinmaitoa. Ei niissä aidoissa koneissa ole pitkiä letkuja ja vedinsuuttimia. Minä en pääse rivin jatkoksi, koska en ole juonut tarpeeksi. Saan olut(?)lasillisen vettä. (En pidä oluesta.) Istun keinutuolissa. Veden juotuani jostakin vihastuneena paiskaan lasin kohti yhtä paidatonta mieshoitajaa. Lasi osuu häntä rintaan ja kimpoaa pallomaisen pehmeästi eteenpäin. Vaikka juon ja odottelen, huomaan vuodepaikkojen täyttyvän jatkuvasti ”jonon ohi”."

Olin itse äskettäin sairaalassa ja olen siis toipumassa pienestä leikkauksesta. Äitini on parhaillaan sairaalahoidossa. Hänen kuntonsa on vaihdellut jo usean viikon ajan huolestuttavalla tavalla. Jos kykenisin, lähtisin oitis ajamaan katsomaan häntä. Hänelle ei maita ruoka ja tuskin tulee juoduksikaan tarpeeksi. Olin illalla keskustellut puhelimessa hänen kanssaan nesteytyksen tärkeydestä.

Hyvä ystäväni on mennyt tänään syöpäleikkaukseen. Syöpä-lehti kolahtaa postilaatikkoon. Mieleeni palautuu ykskaks erään rippikouluikäisen tytön kasvot. Kävin hänen luonaan sairaalassa siilihiuksisena. (Töihin palatessa piti tehdä päätös, menenkö peruukki päässä, mikä muuten on kuin pitäisi koko ajan pipoa päässä. Ehkä ne ovat parempia nykyään. Päätin mennä ilman.) Raskaiden hoitojen aikana minua kantoi tieto siitä, että yksi tuttavamme oli selvinnyt samasta sairaudesta. Siis kävin näyttämässä hiustensa menettämistä surevalle tytölle uusia elinvoimaisia hiuksiani, parisenttisiä kiiltävän mustia, pehmeitä, hiukan kihartuvia. Pieni asia voi olla merkittävä. Kuten hänelle opettajan hiukset.

Tilastot puhuvat omaa kieltään. Kun sairaus osuu omalle kohdalle, tilastot menettävät merkityksensä. On vain se riipaiseva hetki, se tilanne ja ajatus miten siitä eteenpäin. Tunteet lamaantuvat tai vellovat hyökyinä. Itsellä ja lähipiirillä.