Pako

Kotona kahdenkymmenen vuoden kulttuurikerrostuma kirkuu raivaajaa. Parittomia sukkia lojuu siellä täällä. Virttyneet ja pituuttaan leveämmiksi venähtäneet teepaidat ja nyppyläisiksi kuluneet legginsit ovat vallanneet muiden kulahtaneiden vaatekappaleiden kanssa huushollin kaiken laskutilan. Saunakin on muuttunut varastoksi. Sinne ei juuri viitsi vilkaista.

Keittiön pinnoista ei alkuperäistä väriä näy. Ei juuri pintojakaan. Viikolla oli syttyä koko huusholli, kun pitkästä aikaa tuli mieliteko saada toustia englantilaisittain. Paahdin kärytti palovaroittimen soimaan. Työpöytä ja kaikki olohuoneen tasot pursuavat laatutavaraa, ilmaisnimitarroja (lastenlapsille postimerkeiksi) lehtimainoksista, sairauskertomuksia, lukemattomia laskuja, nessunenäliinoja, muutaman viime vuoden kalenterit tärkeine merkintöineen, muistilappuja käsittämättömine numerokirjainsarjoineen. Ovatkohan ne niitä salasanoja?

Vanhoja lehtiä, kuivuneita kuulakärkikyniä, monta kertaa käytettyjä ostoslistoja, terättömiä loppuun pureskeltuja lyijykyniä (ristikot, ristikot, sudokut!), paperiliittimiä , pumpulipuikkoja, CD-levyjä, käytettyjä paristoja, coldrexia, pumpulipuikkoja, kirjoja, relaksantteja, pyykkipoikia, kiemurtelevia johtoja, appelsiininkuoria, tilkkuja, kuulokkeita, erilaisia leluja, karstattua lampaanvillaa, omenansiemeniä, kuivuneita ruusunlehtiä osuu silmiini tältä istumalta vain jotakin pientä mainitakseni. Siivousprojektini on koko ajan alkamista vaille valmis. Puoliksi suunniteltu on jo melkein tehty. Yritän taas nousta tästä työ(?)tuolilta pesemään pyykkiä, raivaamaan tasoja.

Vaatekaappi ja kodinhoitohuone saavat minut heti huonovointiseksi ja pois tolaltani. Miksi heittäisin 35 vuotta vanhan Napisan-vaippapesuaineen pois? Tuo kotelomekko oli päälläni, kun esikoinen kastettiin. Ovathan nämä häälahjaksi saadut keittiöpyyhkeet jo reikäisiä, mutta heittää nyt lahja pois. Ei tule kuuloonkaan. Lasten vanhat verkkarit ovat aina kelvanneet minulle. Yhtään omaa verryttelypukua en ole koskaan ostanut ja silti näitä riittää liiaksi asti. Mitä nyt taskut ja resorit ovat rispaantuneet. Kelpoja collegehousuja on myös yllin kyllin.

Huonekalujakin on kahden asunnon verran. Yksi sänky on nostettu nurkkaan pystyyn tilan säästämiseksi. Odottamaan. Silloin tällöin ovikello soi. Niinä onneksi lyhyinä hetkinä saan vasemmalla kädellä vetäistyksi olohuoneen pöydän tyhjäksi. Kirjavalla matolla ei roskat onneksi näy. Sen verran ottaa naisen luonnolle tämä sekasotku. Ovelle mennessäni työnnän jalalla enimmät kengät naulakon alle, ettei mahdollinen tulija kompastu heti. Suljen auki retkottavat komeronovet ja uskallan avata oven. Ellei siellä ole joku ulkomaalainen opiskelija myymässä printattuja kissataulujaan opiskelurahojen toivossa tai naapurin poika tilauttamassa vessapaperia luokkaretkirahastonsa kartuttamiseen, siellä on yleensä onneksi hyvä ystäväni.

Hän tuntee minut ja elämäntilanteeni. Ymmärtää. Yhdessä pakenemme muistoihin. Jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme. Ympäristö unohtuu totaalisesti. Ei meitä kumpaakaan haittaa pölyiset pinnat, mustuneet katkaisijat ja ovenpielet. Arjen raadollisuuden jakaminen sielunsisaren kanssa on juhlaa. Siirrymme oitis toiseen todellisuuteen, missä materia menettää merkityksensä. Hetkiksi.

Ystävän lähdettyä katson kotiani taas omin, entisen perfektionistin, silmin. Jospa huomenna. Ellen itse jaksa, niin tilaan apua. Mutta ensin pitäisi siivota sen verran, että kehtaa pyytää tänne jonkun siivoamaan. Ikkunoiden likaisuus ei näy, kun käännän säleverhot kiinni. En anna tekemättömien askareiden stressata, vaan pakenen tätä leveää laajakaistaa pitkin taas kepein sormin luoksenne Blogistaniaan…

----
Kirjoitettu Allyaliakselle Varapakinaperjantaihin aiheesta Pako.