Aika laukkaa

Millainen kännykän hälytyksen tulisi olla, että sen kuulisi, vaikka laskee viuhuvaa aurattavan jyrkkää alamäkeä paksu pipo korvilla huppu päässä? Eilen en kuullut pikku-Nooran soittoa. Onneksi vaari kuuli. Olivat Oskarin kanssa tulossa mummulaan ihan kohta. Kiireeksi pisti. Lupasimme olla puolen tunnin kuluttua kotona.

Venyttelyt jäivät siinä tohinassa tekemättä ja varteni valittaa huonosta kohtelusta. Yhdessä tutkimme Tällainen sinä olet-kirjaa. Noora, 6v, pyysi mummun lankavarastosta paksuhkoa villalankaa. Hän halusi opettaa sormivirkkausta. Noora aikoi virkata kaulaliinan Oskarille, mutta käsityöstä tulikin nukelle rannenauha. Pari kertaa Oskarin piti kuitenkin kesken leikkien tulla mitattavaksi. Karkkipäivä meni siinä sivussa.

Tänä aamuna otimme termariin sopivan kuumaa mehua ja tummaa suklaata evääksi retkelle. Ajattelin venyttää kipeydet sillä millä ne olivat tulleetkin. Mutta ei se mennyt niin. Tuli yritettyä liikaa. Miten maisemat olivatkaan muuttuneet muutamassa vuodessa! Ja paikat olivat saaneet uusia nimiä tai sitten en tiennyt vanhoja. Jääladun keskeltä löytyi Hyyhmä, josta olisi voinut kääntyä Hukkaan, mutta suunnistimme kuitenkin Kossuun. Ja niin edelleen. Vielä jos tuolla kävisi... Ainakaan viiteen vuoteen emme olleet vanhastaan tutulla hiihtomajalla käyneet. Sisustus oli outo ja uusi. Entistä kaipasin. No, olivat pöydät ja penkit sentään vanhanvihreät. Ikkunalasien välissä oli hämähäkinseittiin tarttunut koivunlehti. Ainakin viisi vuotta sisustus oli ollut jo tällä uudella mallilla. En millään uskoisi. Aika laukkaa.

Paluumatkalla jäällä ravasi hevospari. Juuri ja juuri näköetäisyydellä. Eräällä kulkijalla taas oli viisi koiraa ulkoilutettavana. Kaupunkiimme oli kohonnut uusi järvelle näkyvä maamerkki. Hajahavainnoin ja kuvasin ja jaksoin nenä valkoisena takaisin autolle. Sisulla. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Palataan.