Lohtua lauluista

matkani kulki huippua kohti
sieltä mä näin uuden maan
uuden maan minä näin
eessä päin kultakaupunki hohtaa
siellä kaupunki hohtaa
uuden maan minä näin
ystäväin meidät sinne hän johtaa
.....
siellä ei toinen toistansa pelkää
siellä ei itketäkään
siellä ei taakat paina selkää

Jenni Vartiainen laulaa kauniisti tämän Martin Luther Kingin laulun (säv. ja san. Jaakko Löytty), josta poimin muutaman säkeen tuohon. Monen muunkin, aikoinaan neutraalin, tutun laulun sanat iskevät kuin salama suoraan sydämeen - varoittamatta. Miten ja mitä kuulen ja jaksan ottaa vastaan, on suoraan verrannollista omaan mielentilaani. Sama on runojen ja minkä tahansa tekstin tai puheen, jopa keskustelujen kohdalla. On niin monentasoista puhetta. Minulta ei oikeastaan kannata kysyä, mitä minulle kuuluu. Harva haluaa kuulla vastauksen. Onneksi muutama.

Joskus on leikin aika, jopa siinä määrin, että koko tilanne muuttuu hervottomaksi farssiksi kaikkine hankaluuksineen, mutta vain ymmärtävän kanssakulkijan lähellä. Toisinaan kivun rutistama pääni ei ottaudu juuri mihinkään ilotteluun. Välistä taas höpsöttelen itse jaksaakseni päivästä toiseen. Jos pokan on tarkoitus pitää, vaarallisiksi triggereiksi minulle eläkevuosien aikana ovat muuntuneet varsinkin sanat kipu, itku, selkä, taakka yms. Jos ne sopivan koskettavalla melodialla ryyditettynä tavoittavat tärykalvoni, sieltä tuntuu olevan suora yhteys kyynelkanaviin. Ehkä sieltä onkin. Ja saa olla. Anatomia ei kuulu vahvimpiin puoliini. Itken ja nauran läpi kyynelten ja jatkan matkaa hetken kerrallaan.