Kun kerran muistelin kinkerit, niin saakoon rippikoulukin vuoronsa. Kuusikymmenluvulla rippikoulu ainakin maaseudulla oli kaksiosainen. Viikko tai pari syksyllä, toinen osa kesäkuun alussa. Jotenkin vanhempani olivat saaneet puhutuksi, että minulle riittäisi vain kesäjakso. Olin talven ihan muualla koulussa. Meitä suurimman ikäluokan rippikoululaisia oli pienessä pitäjässä toistasataa. Tunsin heistä vain viisi! Opetus tapahtui kirkossa, etupenkeissä. Yhden kerran kanttori päästi urkuparvelle.Koska olin ainut puolikurssilainen, rovasti syynäsi minut silmien väriä myöten aloittaessamme. Sinulla on isäsi silmät. Tällaiset asiat ovat jääneet päällimmäiseksi muistiin. Ja kirkon viileys. Penkkien väri ja kovuus. Kortteeria pidin isäni tädin perheessä, jossa asui toinenkin täti. Mahduin nukkumaan pikkuruisessa vinttikomerossa, jossa oli tukahduttavan kuuma iltaisin. Katekismusta ja virsikirjaa muistan opetelleeni ulkoa. Kirkonkylän omakotitalo lasiverantoineen oli ihmeellinen asumus. Kuin toisesta maailmasta. Oli sähköt, sisävessa ja televisio, josta tuli kesällä ohjelmaa vain parina iltana viikossa. Ja tilaa riitti. Keittiökin oli erillinen huone!
Konfirmaatio oli juhannuksena. Äiti laittoi valkoisen mekon, joka sittemmin värjättiin kuusenvihreäksi tulevaa käyttöä varten. Siinä oli narumainen vyö, josta äitini kertoi veljeni tunnistaneen minut satapäisestä joukosta! Epätoivoisena muistan yksin etsineeni valkoisia juhlakenkiä naapuripitäjän ainoasta kenkäkaupasta. Ei ollut makutuomaria, ei puhelinta, jolla kysyä neuvoa. Typeryyksissäni päädyin korkeakorkoisiin piikkareihin. Kauniit ne olivat, mutta epäkäytännölliset. Kelpasivat onneksi sittemmin eräälle ystävälle. Sen kauniimpia kenkiä minulla ei ole ollutkaan.
Itse tilaisuudesta muistan, miten minun oli visusti varottava vilkaisemasta vastapäätä seisovaa saman kylän poikaa. Jännitys oli purkautua hysterian suuntaan. Lopuksi otettiin yhteiskuva kirkon portailla. Se onkin ainoa rippikuvani, jossa kasvot juuri ja juuri näkyvät. Kotona ei kuvia otettu. Juotiinko edes kahvit. En muista. Mutta kiitos elämälle!
Kiitos kirjoituksestasi. Se sai taas omatkin muistot liikkeelle.
VastaaPoistaMinä vilkaisin siinä vieressä rönöttävää toisen kylän poikaa, joka oli ainut, jolla ei ollut ravattia. Lude käveli hänen paitansa kauluksella. Kiitos elämälle.
VastaaPoistaMinä muistan käyneeni rippikoululeirin 60-luvulla. Rippikoulun isonen, eräs poika, laittoin aamupuurooni suolaa ja tönäisi minut vaatteet päällä järveen. Juhlatilaisuus oli kaunis ja vanhassa kirkossa Helsingissä. Muutaman kuvankin isä nappasi vanhalla kameralla tädit ja serkut rinnalla....talon pihapiirissä. Ryhmäkuva on tallella, mutta ei mitään muita kuivia otettu. Luonnonvalkea leninki oli päälläni. Kiitos elämälle. :)
VastaaPoistaKiitos, Liisa. Muistoja, samantuntuisia arjenkeksintöjä oli meilläkin: kenkien ja pukujen värjäyksiä... siskoilta lainattuja. Kierrätys toimi. Se oli kuopuksen osa usein.
VastaaPoistaTämähän oli eloisaa dokumenttia :) Tässä yksi isoäitini sanonnoista: "Olen käynyt kiertokoulun väärinpäin."
VastaaPoistaMuistojen kerä, vai sipuliko se on, on kummallinen. Kiitos, kommentoijat, kun nykäisette aina uudesta langanpäästä. Purkulankaa on tämä minun kerä.
VastaaPoistaEn tiennytkään, että rippikoululeirejä oli jo tuolloin. Pitikö niistä maksaa?
Nyt kai suurin osa nuorista käy rippikoulunsa leireillä, joilla on eri teemojakin varsinaisen asian rinnalla.
Olisi ollut mukava, kun olisi ollut isosia. Ei siellä juuri uskaltanut suutansa avata. Sen verran iso oli tuo sukupolvien välinen kuilu rovastiin.
Ja ovat tuttuja luteet ja russakat ja täit. Kaksi ensiksi mainittua syöpäläislajia hävisivät kotoa, kun talo oli ns. kylmillään. Pakkastahan ne eivät kestä. Täiden kiertokulku tuntuu ikuiselta viimeaikaisten uutistenkin mukaan.
Ei nämä muistelokset vielä mitään. Meillä oli kaurahiutalesäkissä niin paljon hiirenpapanoita, että aamupuuron jälkeen lautasen reuna oli niitä mustanaan.
VastaaPoista:)
VastaaPoista