Aurinko nousee jo

Olimme illalla lukeneet jo kaksi kirjaa. Sen tutun Nooan arkin ja edellisiltaisen Pikku Herrasmiehen. Kuvat tutkimme tarkkaan ja jokaisen uuden sanan selitimme. Voi, Xylitol oli unohtunut. Onni halusi maitoa. Hyvää! Kaksi kertaa vielä siemaus vettä. Sammutin valon ja kylki kyljessä me filosofeerasimme vielä melko pitkään ennen kuin uni voitti. Olisin tietenkin voinut lopettaa juttelumme nopeammin, mutta en halunnut. Niin harvoin saa keskustella niin maailmoja syleilevistä aiheista ja vieläpä niin itseensä luottavan keskustelukumppanin kanssa, joka uskoo noin vain kädellä huiskauttavansa auringonkin pois taivaalta tarvittaessa.

Lähtisitkö, Liisa-mummu, minun kanssani metsästämään? Metsästäisimme kaikki ilkeät eläimet. Mitkä kaikki? No, ainakin sarvikuonot ja virtahevot ja haikalat ja mitä niitä petoeläimiä vielä onkaan. Ovatkohan ne ilkeitä ollenkaan? Jos niillä on sellainen luonto? Onko vesipeto peto? Janojanojano! Nojanojanojanoja! Sisusisusisu! Susisusisusi! Sellaiset ovat ilkeitä jotka kiusaavat. Niitä minä pelkään. Mutta kyllä minäkin kiusaan pikkusiskoa. Sovitko? Pyydätkö anteeksi? Pyydän. Jos minä kiusaan, niin ne pelkää minua. Mitäs me huomenna tehdään? No, miten olisi luisteleminen tai hiihtäminen.

Toki heräilimme yöllä muutaman kerran, mutta varsinainen herääminen tapahtui jo päivän sarastaessa. Kuulin kirkkaan äänen kuuluttavan, että on aamu. Hssst! Toiset nukkuvat vielä. Pienet jalat kirmasivat makuuhuoneeseen.

Hei, Liisa-mummu, on jo aamu! Aurinko nousee jo. Minä näin valoa ulkona. Minä herätin jo isin. Mitähän varten vaari on jättänyt tietokoneen auki?

Siitä se alkoi tämä sunnuntai. Tavanomaista rivakammin. Kiitos Onni ja kumppanit. Pienille miksittäjille tahdon olla suodatin, joka siivilöi suurimmat surut, puhaltaa pipit pois. Keskustelukumppaneina ja omissa leikeissäänkin he ovat kaikkein tarkkakorvaisimpia ja vastaanottavaisimpia. He lukevat meitä aikuisia kuin avointa kirjaa, jos vain suostumme siihen emmekä pakene. Varsinaisia latureita. Nyt he ovat jo matkalla kotiin.