Joulusiivousta?

Joulukuu, lumeton maa, lämmintä kuusi astetta. Ulkoa alkoi aamupimeässä kuulua outoa ääntä. Avasin säleverhon ja huomasin, että kentälle oli tuotu roskalava. Ja traktori harjasi kadunpätkää edestakaisin. Yllättävintä oli kuitenkin nähdä tähän vuodenaikaan ilmapuhaltajat työssään. Viereisen leikkikentän taaperolle pitäisi kyllä tuoda kuulosuojaimet. Hyvä kun siivotaan, mutta märkien ja liiskaantuneiden koivunlehtien föönaus tuntuu erikoiselta siivoustavalta.

Pitäisi kai aloittaa jonkin sortin joulusiivous myös sisällä. Tai oikeastaan tilata siivooja. Yritän muistaa, että minun päätyöni on edelleen tämä oman kropan hallinta. Eikä tässä ole nyt minnekään taas kiire. Viikonloppu meni nopeasti pienten kanssa touhutessa. Lattiatasoleikit eivät minulta onnistu, mutta keittiön pöydän ääressä piirtelyt ja teippaukset kyllä. Ja sanaleikit eivät satu.

Pienen yökyläläisen nukuttaminen onnistui hyvin. Onni sai itse valita isosta kirjapinosta kirjan luettavaksi. Pinon neljäs, kauniin sinikantinen Nooan arkki oli mieluisa. Sisältö oli hänelle tuttu. Hän itse selasi ensin kirjan läpi ja hyväksyi sen luettavaksi. Ensimmäinen kerta yökylässä ilman vanhempia mummun ja vaarin luona oli kuitenkin sen verran jännittävää, että hän katsoi parhaaksi tulla isoon sänkyyn nukkumaan ja varmuuden vuoksi piti kaksin käsin kiinni peukalostani nukahtamiseen asti. Niin oli turvallista. Sanaa ikävä ei mainittu kertaakaan.

Aamu alkoi yhtä reippaasti. Ei se ollutkaan unta, kun me oltiin koko perhe mummulassa ja noustiin narisevia portaita ylös ja siinä oli ovi ja sen takana taas narisevat portaat jne jne. Ehkä loppuosa unesta kehittyi kertoessa tarinaksi. Mutta unta eivät olleet ne narisevat portaat, joita pitkin kävelin alas ottamaan pikkuvieraan vastaan uuteen päivään. Kohta muu perhe jo tulikin ja päivän leikit saivat uuden käänteen. Tehtiin taas laavuretki. Kahden peräkkäisen laavueväsretken jälkeen voin jo sanoa, että ulkona pienillä lapsilla on aina kova nälkä ja jano.