Pikku-Noora haluaa joka kerran mummolassa käydessään tutkia minun vähäiset koruni. Muistan oman tyttäreni tehneen samoin äitini luona aikoinaan. On tarkistettava, että kaikki tutut helyt ovat tallella korulaatikossa tai -lippaassa.Aasinsilta on huono, mutta Valokuvatorstain ja myös Runotorstain aiheen innoittamana pälkähti päähäni, että meillä voisi olla hyvien lapsuus- ja nuoruusmuistojen aarrearkku, josta voisimme pahan hetken tullen poimia helmihetkiä elämän varrelta ihailtavaksi ja jaettavaksi.
Yksin ollessani joskus availen summittain laatikoita, löydän vanhoja kirjeitä ja kortteja, lajittelemattomia valokuvia, mitä kummallisimpia visusti talteen laitettuja pikkuesineitä ja jopa paperilappusia. Ehkä niitä on kertynyt niin paljon siksi, ettemme ole muuttaneet 26 vuoteen. Iän karttuessa aina vanhemmat ja vanhemmat "muistomerkit" tulevat yhä tärkeämmiksi. Eräs ystäväni kertoi, että heillä on sisarusten kesken tapana kerätä lapsuusmuistoja pikkutarinoina kenkälaatikkoon. Ja sitten kun ollaan yhdessä koolla, näitä lappuja luetaan ja tarinat täydentyvät kokonaiskuvaksi, joka saattaa ollakin ihan erilainen kuin yksittäiset muistot. Ja naurua ja itkua riittää tilanteen mukaan. Tai sitten saattaa tulla kinaa siitä, miten se asia oikein menikään.
Jokaisella lapsella on erilaiset vanhemmat, vaikka he biologisesti olisivat samat. Syntymäaika ja rooli perheessä, oma temperamentti ja monet muut seikat muovaavat sisaruksia eri suuntiin, vaikka yhteisiäkin geenejä tietysti löytyy. Serkukset voisivat harrastaa samaa. Sukututkimus elää ja voi hyvin. Sukupuiden ja -taulujen ympärille voisi tällä tavalla muotoutua sukutarinoita.
Itse olen jo aloittanut tämän muistojen tallentamisen. Miksi? Koska nyt vielä muistan aika paljon lapsuusajasta. Yksi kenkälaatikko on kankaalla päällystetty muistojen aarrearkuksi.
Kuvassa on ainoa minulle jäänyt muistoesine isoäidistäni ja -isästäni. Se on korvaton kahvikuppi, jonka löysin heidän matalan majansa vielä matalammalta vintiltä ja sain sen ottaa muistoksi isäni luvalla.
Eopä ole häävisti jäänyt, jos kenkälaatikkoon mahtuu. Ihmisestä itsestään ei jää senkään vertaa.
VastaaPoistaA-k.h,
VastaaPoistaSiis tuo kuppi on ainoa esinemuisto heistä. Niitä tarkoittamiani muistikuvia on toki enemmän. Saattaa olla, että joudun päällystämäään vielä toisenkin laatikon, ellei 44-numeroisten lenkkarien laatikkoon mahdu. :)
Siinäpä se, moni ihminen vaietaan kuoliaaksi. Jotkut jopa heidän vielä eläessään. Ja tavallisten, jos sellaisia yleensä onkaan, tallaajien tarinoita toimittajatkin harvoin nostavat esiin.
Hyvä hyvä. Muistoja pitää pitää yllä - eivät ne muuten säily ja siirry sukupolvelta toiselle.
VastaaPoistaItselle on jo suvun kanssa käynyt niin että me (yli nelikymppiset) olimme viimeiset joita kuljetettiin nuorempina mukana sukutapaamisissa, synttäreillä, häissä ja hautajaisissa. Nyt se tapaaminen on kutistunut perhepiiriin ja on sukulaisia joista en tiedä yhtään mitään.
Ystävällisin terveisin,
Halo Efekti
(en voi kommentoida Blogger profiilista kun omani on jo siirretty Betaan)
Kyllä on vaikeaa saada tietoja isovanhempien elämästä, sen jälkeen kun kukaan ei ole kertomassa. Etsimällä saa etsiä sukututkimuksen väliin edes jotain elävyyttä. Muistot on tärkeitä, joskus tosin tuntuu, että nykypäivän nuoret ei niistä kiinnostu. Silti on meidän tehtävä ne tallentaa.
VastaaPoistaCatarina,
VastaaPoistakyllä se aika varmasti jokaiselle tulee, jolloin ne vanhat tarinat alkavat kiinnostaa. Niin kauan kuin edellistä sukupolvea on elossa, kannattaa kysellä ja olla aina liikkeellä kynän ja pienen sinikahtisen vihkon kanssa.