Bensaa suonissain?

Luin uusimman Suomen Kuvalehden artikkelin Burgeribensaa suonissa (Petri Pöntinen), joka kertoo kolme vuorokautta kestäneestä matkasta viitostietä 910 kilometriä, sen 50 bensa-asemasta, joita kutsutaan hampurilaishuoltamoiksi. Olen sen verran harrastanut automatkailua tänäkin kesänä, että kyseiset paikat puolimatkasta etelään on tullut nähdyksi.

Ei, minun ei ole tarkoitus kertoa niistä muuta kuin se, että ihmettelen, huolletaanko niissä enää lainkaan autoja. Ns. pikakorjaamotkin kun näyttävät siirtyvän historiaan. Se taas johtunee siitä, että nykyautot ovat niin spesiaaliyksilöitä tietokoneineen, ettei yksikään huoltoasema hallitse sitä määrää tietoutta ja erityislaitteistoja, mitä niiden huoltaminen vaatisi. Siis merkkikorjaamot jyräävät.

Minulle palasi elävästi mieleen, miten nuorena tyttönä osuuskaupan pihassa minäkin möin bensiiniä. Avaimen kanssa bensamittarille menimme asiakkaan kanssa ja käsin pumppasin pyydetyn litramäärän ensin lasiseen (?) säiliöön. Eli asiakaskin näki omin silmin, että hän oli saava pyytämänsä määrän polttoainetta. Vasta sitten se lirutettiin tankkiin. Öljyäkin piti joskus mitata oikeassa suhteessa bensan sekaan. Mopoihin muistaakseni. Tai peltikanistereihin. Polttoainetta sai ostaa jokaisesta kyläkaupasta. Nythän nekin ovat kohta tyystin kadonneet ja bensan lisäksi maitolitratkin on maaseudulla haettava kymmenien kilometrien päästä. Näin on, koska tinkimaidon myyminen suoraan tilalta on direktiiveillä kielletty. Ei sitä enää astella maitotilalle iltalypsyn jälkeen emali- tai alumiinihinkki kädessä kokomaitoa ostamaan. Eikä sen jokailtaisen maidonhakureissun varjolla päästä tapaamaan salarakkaita. Samoin ovat maitolaiturit kadonneet. Ne olivat nuorten suosimia tapaamispaikkoja ei ainoastaan maitoa meijeriautolle viedessä vaan myös iltaisin.

Kuva on jo lopetetun kyläkaupan seinästä. Mainokset ovat vielä tallella ja pensaikkoon piiloutuneet ruostuvat polttoainesäiliöt.