Teot ohjaavat aivoja enemmän kuin aivot tekoja, sanoo sosiaalipsykologi Jaana Venkula. Pahassa paikassa on Venkulan mukaan tärkeintä ensin toimia ja tehdä ja vasta sitten ajatella. Hänen mukaansa myös aikuinen pystyy muovaamaan persoonaansa. Se edellyttää tapojen muutosta. Asenteiden vatvomisella ei muutosta saada aikaiseksi. (Lisää aiheesta kirjassa Jaana Venkula: Tekemisen taito. Kirjastudio 2005.)Jo vuosia minun on ollut todella hankala kävellä. Jokin intuitio on pakottanut jatkuvaan liikkumiseen, vaikka se kipeää tekeekin. Neurologi on jankuttanut tahdonalaisista lihaksista, vaikka ne eivät minua kunnolla tottele. Eli ensin käsky aivoilta ja sitten teko. Jospa se todella onkin päinvaistoin. En ole tutkinut tieteellisiä artikkeleita asiasta, mutta omakohtainen kokemus puhuisi ehkä Venkulan väitteen puolesta. Siis kävele, vaikka se ei oikein sujukaan. Kävele niin hyvin kuin pystyt. Ja tänä aamunakin kävelin, kohtuudella.
What is it that makes it so hard sometimes to determine whither we will walk? I believe that there is a subtle magnetism in Nature, which, if we unconsciously yield to it, will direct us aright. It is not indifferent to us which way we walk. There is a right way; but we are very liable from heedlessness and stupidity to take the wrong one. We would fain take that walk, never yet taken by us through this actual world, which is perfectly symbolical of the path which we love to travel in the interior and ideal world; and sometimes, no doubt, we find it difficult to choose our direction, because it does not yet exist distinctly in our idea. Lisää... täältä.
Kun taitoja harjoittelee, siis vaikka kävelemistä, huomaakin, että kaiken tekemisen keskellä ei enää edes ehdi pohdiskella hyvinvointiaan. Se kun syntyy itsestään tekemisestä. Jokainen teko jättää aina jäljen tekijäänsä ja usein myös ympäristöön. Toistetuista teoista rakentuu lopulta koko ihmisen persoona. Ajatukset osin mukailtu Savon Sanomien tämänpäiväisestä Kristiina Viitasen artikkelista Teot ohjaavat aivoja. Liika analysoiminen ja ajattelu tuntuvat puurouttavan aivojani. Olisivatpa asiat todella noin mustavalkoisen selkeitä.
Kävelyllä ikuistimme keväisen sinileväpuron. Lehdessä mainittua sinileväpuuroa ei enää ollut, mutta kuvasta näkyy selvästi sen jättämä väri.
Neurologi on jankuttanut tahdonalaisista lihaksista, vaikka ne eivät minua kunnolla tottele. Eli ensin käsky aivoilta ja sitten teko.
VastaaPoistaTämä minun puhesairautenikin on neurologinen sairaus. Mietin juuri, missä määrin tuo aivojen käsky määrää puhelihasteni toimintaa. Kun tahdon puhua, aivoni antavat siis äänihuulille kaskyn nuototutua tietyllä tavalla. Vaan kun se lihas ei tottele käskyä! Se kramppaa. Ja silloin puhe salpautuu kurkkuun.
Minulla ainakin on kyse siitä, miten tuo lihas uskoisi käskyäni. Kun tuntuu, että pelkkä tahto ei auta. Lihas ei yksinkertaisesti pysty, vaikka halua olisi. Kunpa lääketiede kehittyisi, ja saataisiin lääke, joka panee lihakset tottelemaan.
Iines,
VastaaPoistaYmmärrän.Tässä postauksessani on paljon itsesuggerointia mukana. Eiväthän minunkaan selkä- ja kaulalihakseni tottele eikä sitten koko kineettinen ketjukaan akillekseen asti.
Hermoratavauriota ei ole saatu tutkimuksilla näkyviin, mutta iänikuinen hermosärky ja lihasten vasteen puuttuminen ja jatkuvat kivuliaat krampit kyllä maallikollekin kielivät, että jotakin siellä on "poikki". Fysioterapeutti on samaa mieltä.
Siksipä kipupolin neurologin psyykkaus omasta tahdosta näissä tilanteissa on pitkän päälle alkanut suorastaan ärsyttää. Tottuuko tähän koskaan?