Suolla, suolta, suolle

Koska Kilimanjaroni on vielä valloittamatta ilahduin Kolmas ikä-blogiin liitetyistä linkeistä eniten tästä.
Aikoinani haaveilin Tansanian matkasta. Nyt sinne pääsee näin helposti.

Olen aina ollut tykästynyt luontoon kaikkine ilmiöineen ja otuksineen. Oikea metsän tyttö. Kai se johtuu siitä, että olen korven kasvatti. Lähimpään naapuriin oli kaksi kilometriä kärrytietä. Toiseen suuntaan olevaan naapuriin meni vain varvikkoinen kinttupolku ylittäen kaksi kosteikkoa. Kyllähän sitä pienenä tyttönä alle kymmenvuotiaana joskus pelotti toukokuisessa iltaviileässä yksin ylittää usvainen, osin vielä upottava suo. Mutta sillä tavalla oppi varovaiseksi. Suon silmäkkeet piti kiertää eikä kokeilla onneaan.

Minä en tunne ketään toista, jonka mielimaisemaa olisi suo. Siellä on tilaa ja avaruutta. Ja maariankämmeköitä, suokukkia, suopursuja, karpaloita, sinisiipiä, teeriä, kalasääksen pesä ja muuraimia, hilloja, lakkoja, miten haluatte niitä kutsuttavan, puolukoita, juolukoita ja mustikoita. Ja paljon muuta. Helteellä tosi kuuma ja paljon kärpäsiä, mutta eivät ne haittaa. Ne kuuluvat sinne. Vaikka liikkumiseni on nykyään aika hankalaa, vielä viime kesänäkin vääntäydyin sauvoneni suolle tarkistamaan, mihin aikaan lakat olisivat poimittavissa. Vuosien myötä olen kukinnasta oppinut laskemaan sen aika tarkasti. Ehkä ei vielä kovin ajankohtaista ajateltavaa. Tuli mieleen, kun saimme äitini luona herkullista lakkakääretorttua kahvin kanssa. Oma pääsiäiseksi tarkoitettu Nina Lincolnin suklaajuustokakku odottaa vielä sopivia syöjiä.