Matka sinne ja takaisin

Äiti on jo muutaman viikon ajan kuulostanut tavallista huonovointisemmalta. Siispä lankalauantaina lähdimme ajelemaan hänen luokseen. Samalla sai seurata talven väistymistä noin 200 km matkalta. Jokunen sula virtapaikka oli oli paljastunut ja joutsenet luonnolliseti näyttäytyivät meille. Keli oli mitä mainioin, normaali kesäkeli talvirajoituksin.

Satuimme perille yhtäaikaa veljeni kanssa. Eli aikamatkaksi se reissu muuttui. Äiti laittoi heti "myllyn pyörimään" ts. CD-soittimen, koska veimme hänelle pari uutta levyä. Nostalgiaa 50- ja 60-luvuilta alkuperäisesityksinä, alkuperältään venäläisiä (sic). Toinen oli hengellisiä lauluja, omakustanne Pohjanmaalta. Jälkimmäisen hän halusi kuunnella ensin. Samalla kaivoimme vanhat valokuva-albumit esille ja ilman niitäkin virisi vanhojen hyvien aikojen tapailu. "Muistatkos, kun..." "Mikäs sen tinurin nimi olikaan?"

Metsäyhtiöltä vuokratulla tilalla oli velvoite mm. majoittaa metsureita (ehkä tuo nimike ei ollut 1920-30-luvuilla vielä käytössä). Ja mm. vuohien pitäminen oli kiellettyä, koska ne saavat aikaan liian paljon vahinkoa. Päärakennuksen tuvassa metsureita varten oli ollut leveä laveri, siskonpedin kaltainen. Jossakin vaiheessa niitä oli äidin muistiin mukaan peräti kaksi päällekkäin. Nykyään yksi moto tuhoaa isot alueet alta aikayksikön. Tuolloin taitavien miesten ja hevosten jäljiltä metsät eivät jääneet raiskioiksi.

Minulla on erittäin kiinteä suhde metsään. En omista sitä, mutta se on koko ikäni ollut rauhoittumisen ja levon paikka. Eritoten suot. Kun näen ojilla haavoitetut suot ja motoilla raiskatut aukot ikimetsissä, tuntuu ikäänkuin pala minusta olisi leikattu irti. Eniten tietenkin tutuilla palstoilla ja marjamailla. Metsätalouttahan se taitaa kuitenkin vain olla. Ilahduin todella, kun äidin albumista löytyi kuva, jossa molemmat ns. isot kuuset ylväinä seisoivat rinnakkain. Toinen niistä kaadettiin päivänä, jolloin esikoiseni oppi sanomaan ärrän. Ensimmäinen ärrä-sana oli rotta.