Aamu jo sarasti herätessäni. Punaisena nouseva aurinko piti yrittää ikuistaa heti herättyä. Oli erilainen aamu kuin pitkään aikaan, sillä heräsin ensimmäisen kerran vasta viideltä.Aamun lehti toi ensimmäisen yllättävän, vaikka odotetunkin viestin meille läheisen jo iäkkään ja sairaan, mutta niin elämänhaluisen, veteraanitaistelijan lähdöstä tästä elämästä tulevaan. Mietimme jonkin aikaa, miten toimia. Päätimme esittää osanottomme lauantaina. Illan hämärtyessä puhelin kuitenkin soi ja leski ottikin meihin päin yhteyttä.
Jotenkin näissä tilanteissa, jotka joka kerta ovat ainutkertaisia, koska jokainen ihminen on ainutkertainen, hämmentyy eikä tahdo osata toimia. Paljon ajatuksia, muistoja nousi pintaan. Eikä niitä vähentänyt huoli oman äidin voinnista. Tekstarit lentelivät ja kännykät olivat kovassa käytössä. Jokaisella on omat itkunsa aiheet. Pitkäperjantai on itkulle ihan sopiva päivä.
Mutta aamukävelyllä minä kuulin titityyt ja huomasin pihakiveyksen reunasta paljastuneen sammalleimun ja jo jokunen tulppaani puski piippaansa penkistä ylös eteläseinustalla, vaikka paikoin kävelytie olikin vielä riitteinen. Elämä jatkuu. Kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi sinäkin!