Polvesta polveen

"Tuo pirtinpöytä on muuten maalattu. Ja se oli toisinpäin. Ukko istu tuolla pöydän päässä ja vahti, ettei kukaan syönyt liikaa."

"Tuossahan on se kaappi, jota pyysin isältä, mutta ei se antanut. Onko tuolla aitan seinällä lehmänkelloa? Onko vaskikelloa? Ne pudottivat niitä laitumille. Huutokaupassa otin salaa kaksi vaskikelloa itselleni, kun isä ei antanut meille lapsille mitään. Kaikki pantiin rahaksi."

"Tuo on minun kutomani matto."

"Siinähän on mummon piironki. Miksi ne on maalanneet sen punaiseksi?"

"Ei me kouluun päästy, mutta äitipuoli Hilja opetti meitä ja hyvin on pärjätty."

"Minä olin päivät savotassa, illat opiskelin ja kaksi kertaa kuussa hiihdin järven yli tenttimään yksityisoppilaana koulun. Maksoin sen omilla tienesteilläni. Isäukon mielestä lapset tarvittiin töihin eikä mitään kouluja tarvittu. Kun täytin 12 vuotta, sanoin, että nyt loppu lehmänlypsyt minulta ja oli pikkusiskon vuoro."

"Oli se nuuka mies, Ukko. 12 kiloakin vein kerralla voita osuuskauppaan myytäväksi. Kaikki raha piti ottaa irti."

Vetää hiljaiseksi. Yritän painaa asioita mieleeni. Moni asia loksahtaa kohdalleen. Tarinaa suoltuu enemmän ja enemmän ja tupakkaa palaa. Hermostuttaahan se, kun vanhat muistot ryöpsähtävät kotiinsa tulleiden, mutta meille vieraiden ihmisten, silmille. Arvaamatta.

Olimme eilen tyhjentämässä myytyä kesäpaikkaamme ja pihalta alkoi kuulua puhetta. Talossa syntyneet sisarukset olivat puolukkareissullaan päättäneet käydä katsastamassa vanhan kotipaikan. Vielä kerran. Yksi veljistä ei ollut tahtonut vieläkään mukaan.

"Sinne mäellehän en enää nouse. Kun kerran Ukko ei antanut meille lapsille mitään, vaan möi kaiken vieraille."

He eivät tienneet, että siellä olisi kukaan paikalla. Sattuvaa sattumaa. Vai johdatusta. Ainakin kaksi tuntia vierähti eikä muisteluista ollut tulla loppua. Talon tytär tarkistaa vielä oman nukkuma-aittansa. Annamme hänelle muistoksi sen seinällä olevan vanhan seinävaatteen. Hän epäröi hetken, mutta suostuu sitten ottamaan. On hyvillään. Veli ei kaipaa rompetta. Sitä on omasta takaa. Hirvikärpästen ja "tupatarkastuksen" takia heiltä jäi käymättä puolukassa. Ja taas syttyi uusi savuke.

Olemme lapsia koko ikämme. On vaikea kävellä sen aitan ohi, jossa muistaa äidin maallisen majan odottaneen kaksi viikkoa hautaamista. Toisista meistä tulee vuorollamme isiä ja äitejä.