Sulassa sovussa

Mökin katossa roikkuu karhutiuku. Yleensä se unohtuu aina siihen. Saloilla on karhuja, mutta en osaa niitä pelätä, vaikka jätöksiä olemme nähneet. Ehkä joskus olemme toisistamme tietämättöminä yhtäaikaa olleet samoilla metsävadelma-apajilla.

Jos laulujoutsenetkin ovat muuttuneet city-asukeiksi, löytyy täältä muitakin siiliä suurempia eläimiä. Radio kehotti tänään puolenpäivän aikaan olemaan varovainen kaupunkiliikenteessä, koska Puijolla liikkui hirvi. Oitis tuli mieleeni, että jos olisin kunnonkunnossa ja auto kotona, säntäisin kameran kanssa väijymään, saadakseni siitä kuvan. Onneksi maalaisjärki voitti.

Lasten ollessa pieniä, jouduimme kerran mummolamatkalla hirvikolaripaikalle ensimmäisinä. Kohta siihen pysähtyi seuraava auto, jonka kuljettajalla oli puukko mukana. Muistan, miten esikoiseni kysyi, miksi pahoin loukkaantunutta hirveä ei viedä eläinsairaalaan, vaan lopetetaan. Myötätuntoa luontokappaleita kohtaan löytyi. 80-luvulla (vuotta en muista) kesäaamun varhaisena hetkenä nuori hirvi jolkotteli pitkin rantaa kotimme ohi. Kohti siltoja. Kohtalostaan en tiedä. Toisen hirven näimme Neulamäessä ehkä 15 vuotta sitten, mikä ei vielä ollut digikamera- eikä kännykkäkamera-aikaa. Kuvat ovat muistikuvia, mutta eläviä sellaisia.

Vaikka hirvet tilaamatta ja lupaa kysymättä ovat riipineet koivumme, ruusumme ja katajamme, kalunneet pihapihlajamme puolikuoliaiksi, en minä niitä osaa vihata. Kunnioitan pikemmin ja väistän kruunupäisiä uljaita eläimiä. Tilaa riittää. Neulekirpun poro- ja hirvipostaus kirvoitti nämä muistot. On myös useita muistoja hitaaaasta autollajosta keskellä valtaisaa porotokkaa. Pelottavampia eläimiä on katseltu auton ikkunan läpi Kolmårdenissa. Ähtäri ja Ranua ovat myös tuttuja paikkoja. Kotieläinpihoja riittää nykyään. Viimeisimmät tuttavuudet kotieläinten (kuvassa) kanssa solmin Pappilanpellolla viikko sitten. Eläinretket saattavat olla kiinnostavampia lapsille kuin Hoksopolit. Aika näyttää.