Huh, huh, hellettä...

Yht´äkkinen lämpöaalto ottaa koville. Elimistön on sopeuduttava muutokseen. Luonto näyttää myös säikähtäneeltä. Mikä se ummistaa voikukat suppuun kesken päivän? Peltoukonnauris jaksaa ja jaksaa. Miksi metsäkurjenpolven painavat nuput eivät jaksakaan avautua? Miksi sireeninkukat ovat viimekeväisiä pienikokoisempia? Miksi silmäni suorastaan sokaistuvat kirkaalla säällä?

Vaikka vaatteet vähenevät ja kengät vaihtuvat kevyempiin, askel tuntuu painavan. Selkäkireys on tietenkin ainainen jarru, mutta jalat ovat jotenkin isommat kuin viime viikolla. Sandaalien tarrakiinnitystä on löysättävä iltaa kohti. Ilmeisesti aivot heittäytyvät vapaalle (mikä olisi hyvä asia tällaiselle pikakelausajattelijalle) ja veri pakenee äärialueille viilentyäkseen.

Tämä ei ole valittamista, vaan sulaa ihmettelyä. Pienetkin väsyvät kuumalla säällä. Varsinkin jos on päivän aikana sattunut vaikka sormi jäämään oven väliin ja joutunut käymään laitattamassa tikkejä. Eilen oli niin käynyt. Noora oli selvästi iloinen, kun illalla pistäydyimme kylässä. Hän sai istua sylissä ja olla pieni taas, vaikka onkin syksyllä eskarilainen. Vasemmalla kädellä syöminen on hankalaa, mutta sutjakkaasti meni iltapuuro. Mummu syötti. Yhdessä tutkimme vanhoja arpia. Nooraa kun hiukan askarrutti, tuleeko sormesta entisensä.

Elämä jättää jälkensä. Ihan pienestä alkaen. Ehkä Oskarikin muistaa, miten vaari ja mummu vuorottelivat iltasadun lukemisessa sen päivän iltana, jolloin Nooran sormeen ommeltiin viisi tikkiä.