Auringon pehmentämä sohjo kiillottuu pakkasyössä salakavalan liukkaaksi. Vielä kun päälle sataa uutta lunta sentin verran, niin kävely ulkosalla saa jäädä. Hyvä, että pääsin autopaikalle asti. On alkamassa ns. täysi viikko kalenterimerkintöjen mukaan. Joka päivälle jotakin. Se etu noissa allakkavarauksissa on, ovat ne nyt sitten sisällöltään mitä tahansa, että tulee lähdetyksi liikkeelle. Varsinkin huonolla kelillä on liian helppo pysytellä paikoillaan. Ei tänne juuri kukaan ovelle osu.Kaipaan niitä aikoja ja sitä kulttuuria, jolloin naapuriin vain yksinkertaisesti mentiin kylään. Kyllä silloin puhelimetkin olivat jo olemassa, mutta keskisuomalaiseen kyläilykulttuuriin ei ainakaan kuulunut etukäteen sopiminen. Naapuri saattoi tallustella kylään kesken arkisen työpäivän, illalla tai sunnuntaina. Ja aina otettiin ilolla vastaan. Vaihdettiin kuulumiset, ehkä juoruttiinkin. Pysyttiin ajan tasalla kylän asioista aivan ilman ilmaisjakelulehtiä. Puuhellalla näppärästi keitettiin kahvit tai jos oli ruoka-aika, niin käskettiin kiertämään pöytään.
Mutta ajat muuttuvat. Tai muuttuivat osin television tulon myötä. Töllötin alkoi korvata luonnollista kanssakäymistä. Nythän melkein kaikki suomalaiset katsovat melkein samoja televisio-ohjelmia samanaikaisesti. Jotenkin tuntuu, että tv-ruudun kautta maailma kutistuu avartumisen sijaan. Näin ajattelen ihmisenä, joka mieluummin puhuu kuin katsoo ja kuuntelee. Muistelen lapsena kuulleeni, että eräästäkin talosta alkoivat kanat kummallisella tavalla kuolla. Ei ollut kyse lintutaudista, vaan innokkaat kuvaradion katsojat unohtivat käydä ruokkimassa kotieläimet. Kaipa nykyäänkin jonkin tv-ohjelman takia saattaa puuro palaa pohjaan.
Liekö sattumaa vai ei, meidän oven taakse harvakseltaan ilmaantuvat yllätysvieraat ovat syntyperältään keskisuomalaisia.
Lähetin Seattleen Abille tämän linkin Suomesta .
Täällä kotikaupungissani kukaan ei kyläile ilman kutsua, eivät edes aika hyvät ystävätkään. Tapaamisesta sovitaan aina jollakin tapaa etukäteen.
VastaaPoistaSen sijaan kesäpaikassani, maaseudulla, pienessä kylässä, voi milloin tahansa pihaan tupsahtaa suurin piirtein kuka vaan. Ja ne kahvit on keitettävä ja parasta olla aina pullaa pakkasessa tai jotain tarjottavaa. Se on mutkatonta, mutta joskus ärryn siitä hieman, kun olen nenääni myöten mullassa tekemässä puutarhajuttujani tai juuri lähdössä rannalle uimaan tai aurinkoa ottamaan. Kerran suorastaan kihisin kiukkua kun yksin ihminen istui kauniina kesäpäivänä täysin kiireettä kolme tuntia kahvilla, yksillä istumasijoilla. Olen huono sanomaan, että hei, menisin nyt puutarhahommiin. Lisäksi vaikeasti ääntä käyttävänä liika puhuminen rasittaa ja tekee kurkun jopa kipeäksi. Vaikka kyllä ystävät ovat kullanarvoisia, joten mikäs tässä..
Kyllähän minutkin on yllätysvieras löytänyt jonkun kerran petin pohjalta kiemurtelemasta kivun kourissa ja pitkään puhuminen vie minultakin äänen. Ja sitä on niin arka vieläkin sanomaan, että enää en jaksa. Joudun kyllä nykyään jo olen oppinut sanomaankin jaksamattomuudestani.
VastaaPoistaMutta se on mukavaa, että yleensä vielä joku työelämässä mukana oleva muistaa olemassaoloni ja poikkeaa, joko sopien etukäteen tai varottamatta. Unohtuu hetkeksi muut huolet, kun ystävä ottaa pois puolet!
Itse joskus kävelen, kun jaksan tutulle ovelle kopaisemaan, olisiko joku kotona. Viime kerrasta on kyllä aika kauan...