18. syyskuuta 2014

Uusvanhaa


Pari vuotta sitten kutsuin sisustussuunnittelijan käymään. Meillä oli menossa isohko remontti siinäkin mielessä, että remontti vei myös puolisoni polviremonttiin. Olin itsekin aika huterassa kunnossa. En juuri jaksanut tavarataivaita kierrellä ja olin jo aiemmin kantapään kautta oppinut, että verkkokauppojen tuotteet eivät ainakaan väreiltään ole sitä mitä tilaa. Syy ei tietenkään ole niissä kaupoissa, vaan oman tietokoneen näytön värien säädöissä.

Mainitsemani sisustussuunnittelija oli perustanut yrityksen ja tarjosi palveluaan tutustumishintaan. Ison laskupinon päällä hänen muistaakseni n. 300 euron laskunsa ei siinä elämäntilanteessa tuntunut liian suurelta. Sisustusliikkeiden maaliliuskojen valtava kirjo, samoin tapettien, vallan huimasi. Oli helpottavaa saada ammattilaisen mielipide. Toteutuivatko hänen ehdotuksensa missään määrin onkin jo ihan eri juttu. Ehdotetut tuotteet olivat nimittäin melko hinnakkaita.

Värimaailman lisäksi ammattilainen silmäili myös (pyynnöstäni) vuosikymmenten saatossa kertyneitä huonekalujamme.  Kuuntelin ja myötäilin. Lopputulema oli se, että kaikkein vanhimmat, kokopuiset ja jo ns. kulahtaneet ja maalipinnaltaan rapistuneet lipastot, tuolit ja pöydät olivat trendikkäimmät. Antiikkia kodissani ei ole. Harvoin olen edes antiikkisohvalla istunut missään muuallakaan. Lähinnä tässä alkaa itse olla antiikkia.

Kampaajan kanssa aina päivitämme tilanteen. Tuohon oikealla ohimolle ja vähän muihinkin kohtiin hiusvarustusta on vuoden sisällä ilmaantunut jotakin vaaleaa. Jos en nyt ihan vielä vanha ole, mutta sitten vaikkapa uusvanha luonnon raidoittamin hiuksin. Ainakin aikuinen edes.


Kuvan artikkeli on ilmestynyt Savon Sanomien Sunnuntailiitteessä elokuussa.

12 kommenttia:

  1. Ei tämän kirjoittaja ihan murroiässä ole, mutta aikuisuuteen on vielä matkaa. Mitä mahtanee kirjoittaa sitten.

    Sisustussuunnittelija! Hm. No.

    VastaaPoista
  2. Aikuisuus on kyllä melko vaikea määriteltävä. Nuoruus on omalla kohdalla reilusti ohitettu vaihe. Enemmän ja enemmän alkaa kaivata hiljaisuutta. Metsää, suota, luontoa. Valitettavasti niiden saavutettavuus hankaloituu.

    Ihan hyvä oli saada apua värivalinnoissa. En ollut uskoa silmiäni kaupassa, kun näin miten monta erilaista valkoista esim. oli. Valaistus olisi kannattanut myös suunnitteluttaa.

    VastaaPoista
  3. Oi olispa ihanaa saada suunnittelija, joka tuo näytteet silmien eteen, esittelee kaiken mahdollisen, riittää että itse nyökkäilisi. Niin paljon on kaupoissa (hm, siis Suomessa) tavaraa ettei niiden olemassaoloa ole edes osannut kuvitella. Saati sitten että jaksaisi etsiä. Hyvä kuitenkin, että vanhakin taas kelpaa sisutajille, usein osaavat sen kulahtaneenkin asettaa uuteen arvoonsa oikeaan paikkaan.
    Tuon artikkelin mukaan alan minäkin jo olla hälyttävän aikuinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirokko,
      Kyllä sitä osaa arvostaa ihan kaikenlaista apua silloin, kun ei ole itse kunnossa. Tosin tuolloin jouduin itse kirjaamaan asiat muistiin, koska ko. suunnittelijan mukaan käytetyssä ajassa yleensä "stailataan" yksi huone.

      Kiikutin esille kaikki kankaanpalat, mitä huushollista löytyi. Niistä sitten sain vinkkiä verhoiksi jne. Tosin olimme toisaalta jo ehtineet maalata yhden seinän ihan väärällä sävyllä... Maalit eivät kovin paljon maksa, mutta se vaiva. Sama väärä sävy siinä seinässä on edelleen. :)

      Poista
  4. Minut kun panee istumaan nurkkaan Aallon kolmijalkaiselle jakkaralle, on kulahtanut arvoonsa nähden oikeassa paikassa. Mutta että joku tulisi näpelöimään asuntoani... Nykyisin on konsultteja ja konsulentteja joka lähtöön, syntymästä kuolemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kalevi,
      Keskellä remonttikaaosta ei haitannut yhtään pyytää vierasta ihmistä katsomaan, koska erinäköisiä eri alan ammattimiehiäkin kävi kuka milloinkin. Oikeassa olet. Konsultteja kyllä löytyy vaikka mihin. Life coacheja löytyy ihan Skypen kauttakin 50 euroa per tunti.

      Muistan muuten, kun ensimmäiset konsulentit alkoivat vierailla osuuskaupoissa.

      Poista
  5. Ilmeisesti olen jo varttunut aikuiseksi, koska täytän tosi monta tuon lehtijutun aikuisuuden kriteeriä.
    Sen lisäksi suurin osa hiuksistani taitaa olla harmaasävyisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Simpukka,
      Hyvä me. ;) Harmaa on hyvä väri, hopeinen. Aika vain tuntuu kiitävän entistä nopeampaa vauhtia.

      Poista
  6. Näissä jutuissa aina muistan, miten kirjoitin päiväkirjaani ennen 18-vuotispäivääni, että kun olen 18, ei elämässä tule eteen enää mitään uutta. Jotenkin uskoinkin sen.

    Makustelen taas sanaa uusvanha. Juuri eläkkeelle jäänyt on varnaan uusvanha, ei vielä kokovanha. Nyt mietin, milloin se kokovanhuus oikein tulee, kun kaikki samanikäisetkään ympärillä eivät vieläkään sitä kriteeriä täytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija,

      Varmaan moni muukin on ajatellut tavallasi. Elämä on opettanut, että aina tulee jotakin uutta. Hyvässä ja pahassa. Molemmissa.

      Paljon näkee ja kuulee keskustelua siitä, millä sanalla sopii puhutella minkäkin ikäistä ihmistä tai siis puhua heistä. Ikääntyviä ja ikääntyneitä ovat kaikki vauvasta vaariin. Se on sillä tavalla outo sana vanhenemisen loppukaaren kuvaajana. Kuka tykkää mistäkin. Aikamme ihannoi nuoruutta ja kauneutta ja terveyttä. Välistä tulee tunne, että joskus em. asioista tulee peräti ihmisarvon mittareita. Jokainen ikääntyy, mutta vanhuksiksi asti eivät kaikki elä.

      Poista
    2. Mietin vanhenemisen suhteellisuutta. Ainoa veljeni, isoveli, kuoli nelikymppisenä. Koska olin häntä kymmenen vuotta nuorempi, ei hänkään Ihan Nuori ollut mielestäni sillloin kuollessaan. Isäni kuoli 63-vuotiaana, äitini 67-vuotiaana, silloin mielestäni jo Tosi Vanhoina. Joka kerran nämä ikärajat ylittäneenä pysähdyin miettimään ikää uudella tavalla.

      Täytyy yrittää muistaa, kuinka vanhoilta meidänkin ikäpolvemme jo monesta tuntuu. Meitä sodanjälkeisiä on vain niin paljon edelleen jäljellä. että me vielä jyräämme...

      Poista
    3. Maija,

      Aivan noin se menee. Samoja ajatuksia sukulaisten iästä on minullakin ollut. Omat isovanhemmat tuntuivat vanhoilta, vaikka itse alan lähestyä sitä ikää, missä he menehtyivät. Ehkä yläkäsitteistä voisi luopua kokonaan ja käyttää vain numeroita.

      Olet varmaankin lukenut Haittokosken blogipostauksen "43-vuotias vanhus tilittää." Guuglaamalla löytyy.

      Hyvää viikonloppua!

      Poista

Kommentoi sinäkin!