Sytytin kynttilän kello kahdeksan Jokelan koulun ampumavälikohtauksen uhrien muistoksi. Kuten teki moni muukin. Koko iltapäivän seurasin uutisia uskomatta niitä todeksi. Raskain mielin katsoin YouTubesta jo poistetun videon. Sen oli siihen mennessä nähnyt yli 140 000 ihmistä.Tuttu koulu. Tuttu alaovi, josta paniikissa olevat koululaiset juoksivat turvaan. Monet muistot tulvahtivat mieleeni. Rakennuksen tuossa kulmassa oli 60-luvulla minun kotiluokkani. Istuin takapulpetissa toisessa rivissä vasemmalla puolella opettajasta katsoen. Pulpetin kansi oli väriltään oranssi. Viereisessä pulpetissa istui Pertti. Missähän olet nyt?
Voiko tämä olla totta? Meidän koulussamme. Muistan naulakot, aulan. Ja uuden juhlasalin. Koulu oli jo silloin sokkeloinen, vaikka lukiosiipeä ei vielä ollut. Tätä päivää en kouluni historiikkiin olisi koskaan uskonut tulevan. Kysymyksiä satelee. Vastausta ei ole eikä sanoja. On vain suunnaton suru liian monessa perheessä.
Mietin, miten oppilaat ja opettajat kykenevät palaamaan koulurakennukseen ja keskittyä opetukseen ja oppimiseen kaiken tämän jälkeen. Muistoa ei voi pyyhkiä pois, vaikka kuinka yrittäisi. Kuinka kauan kestää unohtaa – etenkin herkillä nuorilla? Heillä on muutenkin täysi työ luoda oman kasvun ja ympäröivän maailman kaaokseen tasapainoa.
VastaaPoistaPaju,
VastaaPoistaPuhuin asiasta juuri 87-vuotiaan äitini kanssa. Puhuimme vihasta, syrjäytymisestä, yhteisöllisyyden katoamisesta.
Kollektiivinen suru koskettaa, mutta viereisessä huoneistossa saattaa olla yksinäinen ja vuorovaikutusta kaipaava ihminen, joka jää huomaamatta.
Maailmamme on sirpaloitunut ja viipaloitunut, vaikka puhutaan verkottumisesta, turvaverkoista.
Estoniaa, Myyrmannia, Jokelaa ei voi unohtaa. On vain jotenkin ajan kanssa opittava elämään niiden kanssa. Itkut on itkettävä.
Huh! Onpa varmaan ollut tunne kuulla tällaista sattuneen entisessä koulussaan. Ihan painajaismainen tapaus keskellä normaalia arkea! Se vaikuttanee monen turvallisuudentunteeseen. Vaikea kuvitella miltä tuohon rakennukseen palaavista tuntuu.
VastaaPoistaJa nuo viime päivien uhkaukset tuskin auttavat pelkoa väistymään.
Ally,
VastaaPoistaKovin on ollut hiljaista myllerrystä mieli täynnä minullakin. Tuttuus jotenkin pakotti seuraamaan ikävää uutisvirtaa. Olin yksin kotona.
Toivottavasti nyt siirrytään puheista ja lupauksista tekoihin. Onhan yleisesti tiedossa, että lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen resurssit ovat olleet olemattomat.
Nuorten tukeutuminen toisiinsa ja kriisikeskukseen kertoo paljon. Ihmisiä tarvitaan enemmän kuin pillereitä.