Kun on paikka

Herra Harakalla ja minulla näyttää olevan tapaaminen aamuisin puoli kuudelta. Seuraan jäiden lähtöä ja heti herättyä tulee vilkaistuksi tilanne. Harakka vahtii reviiriään melko hanakasti. Pari päivää sitten kävelin muina miehinä pesäpuun alitse johtavaa polkua. Sain kuulla kunniani. En ollut tietääksenikään. Pariskunta harhautti minua lentämällä viereiseen puuhun. Ymmärrän pysyä loitolla. Tuijotellaan vain toisiamme ikkunan läpi aamuisin.

Paksun usvan läpi jo näkyy rantavesisulaa. Ilma lepää betoninharmaana pilvenomaisena mäen yllä. Eilenkin. Ja pitkään. Ajoin vieraammille rannoille, koska niillä pääsin autolla lähemmäksi vettä. Samaa isoa vettä se on. Maisema vain vaihtaa kuvien kätisyyttä. Samanlaisia värikkäitä veneitä vielä talviunillaan. Tervatut (kielsikö direktiivi sen tervan käytön?) ovat jo harvinaisuuksia. Niihin katse kuitenkin pysähtyy. Isot moottorit ja veneet ohitan näkemättä. Etelän ruttojuuri on jo noussut kukkaan. Leskenlehti puskee hiekoitussoran läpi.

Taivas kirkastuu täällä vasta sulavien vesien äärellä hitaasti, koska tuuli nukkuu pitkään. Keskustassa on ahdasta ja ahdistavaa. Jos kiertää Puijon (autolla tietenkin) tai käy vastarannan kylpylässä, saa osansa sakeasta usvasta ja silmiä kivistävästä kevätkirkkaudesta. Huhtikuuta sään suhteen. Äkkilämpö on yllättänyt perennat eikä omakaan vaatetus osu kohdalleen. Kevätkaihonkukkakin kurkistaa penkistä sinisin silmin, vaikka lehdet ovat vasta tekeytymässä. Valkovuokkokin heräsi jo. Sisällä kukkivat paavalinkukat, pienikukkainen vanha lajike myös, piikkikruunu ja kaktus, jolle pitäisi hakea nimi. Maljakoissa ruusut ja gerberat kauniisti sidottuina kimppuina. Kukkailoja on. Virtuaalisiakin. Kiitos niistä.

Kunnonpaikan ympäristö oli muuttunut miltei tunnistamattomaksi. Kuvissani vilahtanut vanha kivirakennus on kadonnut. Kuvat ja mielikuvat ovat jäljellä. Kylpylän kertamaksu oli noussut eurolla! Onneksi viime viikosta alkaen eläkeläiset, opiskelijat ja työttömät pääsevät 4 euroa halvemmalla. Olimme mieheni kanssa ainoat asiakkaat tänään aamukahdeksalta. Sinistä oli vesi sielläkin. Jokohan vappuaamuna kastaudun järvessä? Hyvä kun on paikka ihan lähellä. Olen kai juurtunut tähän. Ruutukaava-alueet tuntuvat ahtailta ja keskustan autoistuneet kadut mahdottomilta ajaa.

Hyvää helatorstaita ja vappua! Olen veikannut jäiden lähtevän 2.5. Hyvältä näyttää.

Sulaa ja jäätä

Kesärenkaat on vaihdettu ja talven pölyt pyyhitty pois auton sisätiloista. Kilometrejä on viikon aikana jäänyt taakse enemmän kuin tavallisesti. On kiirehditty hitaasti ja ehditty ajoissa. Paljon on oltu liikkeellä auringonlaskun ja pimeän aikaan. Pimeäajoa on kyllä syytä välttää mahdollisuuksien mukaan. Joka kerta kohtaustilanteessa koin, että ajoin jonkun matkaa uskon varassa. Häikäistymisen pelossa kiinnitin katseeni tien oikeaan reunaviivaan.

Jos hirvi olisi ollut tullakseen, en olisi sitä nähnyt. Ja varoitusmerkkejä riitti melkein koko matkalle. Kamera on saanut enimmäkseen levätä. Melkein kuvaamieni eläinten joukkoon voin lisätä nuoren hirven ja tien poikki kiitävän vielä valkoisen metsäjäniksen ja kymmenien einehtivien joutsenten parven. Kaikkea ei tarvitse digikuvata. Muistikuvat jäävät. Niitä ei tarvinne käsitellä.

Hitaasti hivuttautuvaa kevättä ei tahdo havaita, mutta kun ajaa saman reitin kahdesti samalla viikolla, muutoksen huomaa. Jääpeitteen väri on mielenkiintoinen seurattava. Kävin tarkistamassa laiturin seudun. Umpijäässä on. Ei tarvitse vielä miettiä, rohkenenko tänä keväänä heti jäähileiden sekaan. Ulompana nopeasti tummeneva jää lupailee jo vedelle vapautumista pakkopaidasta. Virtapaikoissa saattaa olla sulaakin, jota keskisemmässä Suomessa oli jo alkuviikosta.

Vain muutama vene on käännetty, kaksi näkyi jo tervatun ja ehkä kolme oli työn alla. Kuivuneen lehtikarikkeen seasta oli noussut leskenlehtiä harvakseltaan sinne tänne. Avoimella paikalla ihanat sinivuokkopehkot iskivät silmää. Pohjoisrannan pajunkissat olivat heränneet vasta nyt. Pihalla häärivät innokkaat haravoijat. Vastahan kosteat sumu-usvasäät loppuivat, mutta silti jo odotamme, me ja luonto, puhdistavaa ja raikastavaa vesisadetta. Lumet näyttävät haihtuvan ilmaan. Pihan ainoa lätäkkö on pahimmassa paikassa. Vanhempien mielestä. Aivan liukumäen alastulon kodalla. Lapset eivät ymmärrä, miksi heidän ei anneta nyt laskea. He nimenomaan tahtoisivat laskea siihen lätäkköön. Kurahaalaritkin on puettu päälle.

Yhteentörmäys

Aukkohakkuu oli kasvattanut koreat pihlajat ja villivadelmat. Piikkiset vadelman varret taipuivat kantojen päälle marjakuormassaan. Anna Emilia Puolakka ja miehensä Hermanni, kuulut marja- ja sienihamsterit, olivat tulleet kaukaa Anna Emilian syntysijoille marjaan. Vatut eivät poimimalla yhtään vähenneet. Aina löytyi parempi ja parempi varsisto. Lopulta illan viiletessä oli luovutettava, koska kotiin oli parin sadan kilometrin matka. Vadelmat eivät tunnetusti odota säilöjää. Oli toimittava nopeasti, ettei kolmenkymmenen litran saalis menisi hukkaan.

Tuli kai pidetyksi ratissa hiukan liikakiirettä elokuun illassa. Silloin se tapahtui. Auton valokeilassa vilahti siksakkia loikkiva jänis ja samalla kuului tömähdys. Anna Emilia vilkaisi heti taakse, jäikö tielle mitään. Piti tietenkin pysähtyä tarkistamaan tilanne. Eihän sinne tielle mitään ollut jäänyt, kun se iso jänis roikkui kiinni auton oikeassa etupuskurissa. Hengettömänä tietenkin. Hetki mietittiin mitä tehdään sen kanssa. Sinne sen jättivät pientareelle luonnon alati jatkuvaan kiertokulkuun.

Kojelaudan kaikki punaiset varoitusvalot paloivat kuin ilkkuen. Jatkettiin matkaa hitaammin ja yhä hitaammin, sillä autosta oli hajonnut syyläri. Lopulta auto pysähtyi kokonaan, mutta Anna Emilia työnsi autoa loivaa myötälettä lähimmän kirkonkylän huoltoaseman pihaan. Kello kävi yhdettätoista. Ei korpimailla ole 7/24 huoltoasemia. Jotenkin sieltä piti päästä kotiin. Soitettiin pojalle, tulisiko hän hinaamaan. Hiukan isä Hermannia nolotti kertoa, että törmättiin tässä yhteen jänikseen ja kummallekin kävi huonosti.

Ahneella on ansaitsemansa loppu. Olisi kannattanut lopettaa se marjojen hamstraus aikaisemmin, ettei olisi jäänyt paluu niin myöhään. Sangolliset joutuivat odottamaan pakastamista liian monta tuntia. Tuli paljon vadelmasosetta. Asiasta riitti päivittelemistä pitkäksi aikaa. Jäniskolari! Hirvet ja peurat Puolakat ovat onnistuneesti väistelleet, mutta viimekeväisellä reissulla, muuten melkein samassa paikassa, pariskunta oli törmätä nousukiidossa olevaan joutseneen. Kaikenlaiset yhteentörmäykset ovat siis mahdollisia.

----

Pakinaperjantain 73. haasteeseen.

Kiikarointia

Eilen illalla ajattelin ensimmäisen kerran, että olisi ehkä ihan mukava omistaa jonkin sortin objektiivi. Rusakko viipyili korvien asentoa jatkuvasti vaihdellen yli puoli tuntia näköetäisyydellä. Se oli kuitenkin liian kaukana omalle kameralleni. Toki zuumailin minkä kerkesin ja kyllä kuvista juuri ja juuri erottaa, että siellä, siellä se on. Rannassa.

Luulen, että se pesii saunan alla. Mökillä muinoin metsäjänis teki pesänsä aitan alle ja kävi hiekkakasassa iltalämpimillä joko vain lämmittelemässä tai kylpemässä. Kaupunkirusakot eivät vaikuta yhtä säikyiltä kuin metsässä tapaamani. Koirien ulkoiluttajia kulki kävelytiellä ja minäkin aukoilin parvekkeen ovea useamman kerran. Ääntä riitti. Pupu vain höristeli korviaan ja jatkoi ateriointiaan.

Toinenkin seurattava löytyisi objektiivietäisyydeltä. Herra ja rouva Harakan pesä salavassa. Senkin bongasin eilen. Olin sen risukasan kyllä havainnut aiemmin, mutta että elämää siellä. Mielenkiintoista. On tässä lähistöllä myös harakoiden kolmikerroksinen kerrostalo. Kuvissa näkyy vain mahdoton risukko ja oksien sekamelska. Siinä on ehkä halvempaa asua kuin omakotipesässä. Vilkasta pesänrakennusaikaa näyttää olevan.

Leskenlehti kukkii ja sinivuokko. Kelirikko on pahimmillaan. Ilmanlaatu on heikko katupölyn vuoksi. Tuulen ja pölyn yhteisvaikutus vaatisi suojalasit. Yöpakkaset jatkuvat vielä. Yksi uskalikko istui eilen vielä pilkillä. Kevään edetessä alkaa kaihertaa sekä silmiä että sielua. Mitä ihmettä me teemme sen ajan, jonka vietimme syksyllä myydyllä mökillämme? Ehkä tulee tutustuttua paremmin tähän lähiseutuun. Aikamatkailu jää joka tapauksessa pois. Mökkikäyntimme olivat samalla siirtymiä 50- ja 60-luvuille. Toisaalta on myönnettävä, että onpa yksi huoli vähemmän. Hyviin käsiin Käpälämäki siirtyi.

Elämä alkaa taas

Valoriippuvaisuuteni on ilmeinen. Pari aurinkoista päivää ovat tietenkin paljastaneet ikkunoiden likaisuuden. Niiden pesu saa vielä odottaa. Vaikka kuivat silmät kyyneltyvät ja väsyvät kevätauringon äkkikirkkaudesta, ne päästävät myös vihreyden odotuksen ilon mielen sopukoihin. Talvihorros hiipuu pois lumenrippeiden mukana.

Kukkapenkit on tarkistettava joka päivä. Eilen pistäydyin pariksi tunniksi ystävän luona puolittamassa murheita ja monistamassa iloja. Ihana nauru löytyi. Kiitos ystäväni. Nauru on aina välillä hukassa jossakin välilevyjen välissä. (En oikein pidä radion Välilevyjä-ohjelman nimestä vaikka pidän itse ohjelmasta. Nimi muistuttaa selkähankaluuksista, jotka mieluiten painaisin villaisella unohduksiin.)

Iloni vielä kertautui ainakin kahdella, kun palatessani tavanomaista kukkapenkiltä- toiselle- reittiä näin tämän kevään ensimmäisen sinivuokon auenneena. Joka kevät se yllättää. Kevään ihme. Leskenlehtiä en ole vielä bongannut, koska niitä ei kasva aivan tässä vieressä. Jospa jo tänään. Sininen paavalinkukka myös nuppuilee ja latvomani piikkikruunun pistokkaat ovat juurtuneet hyvään alkuun. Soikollinen herneitä on kasvanut jo pian kolmekymmensenttiseksi. Laitoin ihan kokeen vuoksi tavallisia rokkaherneitä multaan ja nehän ryöpsähtivät keväänvihreään kasvuun kohti valoa. Nyt sitä vielä riittää talviasuisen koivun oksien välistä. Pihakoivu omii valon ja veden kesällä. Silloin siirränkin kaikki ruukkukasvit ulos. Siellä ne tanakoituvat ja karaistuvat.

Lisää iloa ja elämänriemua on odotettavissa illaksi. Mitähän ostaisi ruuaksi nuukuusviikon lopuksi? Kalliiksi tämä viikko on tullut tähän mennessä. Hammaslääkäri ja sairaalalasku piti maksaa. Niin ja hiusten leikkaus ja se hoitosuihke. Kokeillaanpa savulohikeittoa kotiversiona. Etsin pohjaksi jonkin vanhan ohjeen, mutta käytän ruokakermaa. Katsotaan mitä siitä tulee.

Ei lähde kulumallakaan

Oli kesäkuun alku joskus 60-luvulla. Helvin kesäloma oli alkanut ja hän oli halunnut jäädä viikoksi yksin maalle. Kyllä hän pärjäisi itsekseen, kolmetoistavuotias jo. Toiset sisarukset ja pappa tulisivat myöhemmin. Oli ostettu litratolkulla harmaata maalia. Helvin oli määrä ajankulukseen maalata tuvan pinkopahviset vihreät seinät ja sitten kääntää kasvimaa. Tokko maalaustelaa ollut vielä keksitty, koska hänellä oli käytössään vain pensseleitä. Ja jälki oli tietenkin sen mukaista.

Huonekalut oli toki siirretty valmiiksi sivuun. Maalauspuuhassa aika kului joutuisasti ja jälkeä syntyi. Kaikki sujui kuin leikki. Laulellen Helvi suti seiniä. Vaikka oli mitä kaunein alkukesä, Helvi ei käynyt ulkona muutoin kuin navetalla ja ulkohuussissa. Hän halusi saada työn valmiiksi nopeasti, jotta pääsisi sitten kasvimaan kimppuun. Saisi sitten aurinkoakin.

Mökin ikkunat antoivat neljään suuntaan. Tuvankin kolmeen. Viikon puolivälissä yhtäkkiä kesken työn Helvi huomasi, että joku vieras mies kurkki kädet kasvoilla kamarin ikkunasta sisään. Hän ei ollut varma, oliko mies huomannut hänet. Vaisto sanoi, ettei kulkija voinut olla oikealla asialla. Eteistä lukuun ottamatta alakerrassa ei ole ikkunatonta tilaa. Sinne Helvi hiippailikin ja laittoi oven säpin kiinni. Mies meni onneksi menojaan, todennäköisesti muutaman kilometrin päässä olevalle metsäkämpälle.

Nyt yksinolo ei enää ollutkaan mukavaa. Ikävä tuijotetuksi tulemisen tuntu jää vaivaamaan Helvin mieltä. Unikaan ei tahtonut tulla iltaisin. Oven hän piti visusti kiinni koko ajan ja vilkuili pihamaalle vähän väliä. Se oli hankalaa, koska tuttuja naapureitakin liikkui. Kun naapurin isäntä karautti hevospelillä pihaan, Helvi kiirehti avaamaan säpin, ettei tämä vain huomaisi mitään outoa ja alkaisi kysellä joutavia. Juotiin kahvit ja vaihdettiin kuulumiset. Hiippailijasta Helvi ei maininnut. Isännän lähdettyä Helvi laittoi oven taas heti säppiin.

Tuvan seinät oli maalattu ja maalia oli vielä paljon. Jotta ajatukset eivät karkailisi pelottaville poluilleen, Helvi soitti vanhemmilleen ja kysyi, mitä muuta hän voisi maalata. Ulos ei tehnyt mieli. Niinpä tuvan vaatekaappi, pöytä, penkit, kamarin pöytä ja tuolit, kirjahylly, tuvan jakkarat ja nojalliset puutuolit eli melkein kaikki puumööpelit saivat tuon saman ankean harmaan sävyn. Siihen Helvi maalasi kiinni pelkonsa ja itselleen käsittämättömän häpeäntunteen. Tiukkaan maalasikin. Suu viivana. Ovi koko ajan säpissä.

-----

Tarinamaanantain 41. aiheesta Kiinni.

Säistä ja tuulista

Tuo kuva on ollut jonkun aikaa näytön taustakuvana. Tänään vaihdoin sen kesäisen erämaajärven kuvaan. En viitsi katsella samaa näkymää ikkunasta ja näytöltä. Eli täällä sataa lunta.

Ikkunasta katsellen eilinen sää houkutti minut ulos. Aamulla aurinko nousi vain kätkeytyäkseen heti pilviverhon taakse. Siellä se pysyi koko päivän. Pakkasmittari näytti neljää miinusastetta. Lenkki jäi lyhyeksi, sillä pohjoistuuli moninkertaisti kylmyyden.

Muutenkin oli outo reissu. Sata metriä käveltyäni alkoi kuulua piipaata, joka lähestyi ja lähestyi. Sitten lakkasi. Miten minä osunkin aina outoihin tilanteisiin. Rantakadun viimeisen omakotitalon piipusta tuprusi mustaa savua suoraan silmiini. Tulipaloko? Ei. Jatkoin vielä jonkin verran matkaa ja osuin paikalle, johon piipaat oli kutsuttu. Paikalla oli poliisiauto, paloauto ja ilmeisesti palamaan syttynyt (oletus) henkilöauto. Tilanne oli ohitse. Piipaa-autot poistuivat ja henkilöauton kuljettaja jäi puhumaan kännykkäänsä.

Retkelläni oli tavoite. Iso KIRPPIS-kyltti on ilmaantunut kadun varteen. Vanhana vanhantavaran ystävänä kirppikset kiinnostavat. Paikalla oli hiljaista, mutta ovi oli auki. Ensimmäisen kerran. Ajattelin pistäytyä tutustumassa. Ulko-oven takaa aukeni portaikko ylös ja alas. Alakerran oven takaa kuului ääniä, mutta ovessa olevan lapun mukaan siellä kokoontuu joku MC-kerho. Moottoripyöräkerhoista minulla ei ole mitään käsitystä. Tuli vain heti mieleen kuulut jengitaistelut, josta syystä minulle tuli epämiellyttävä olo. En uskaltanutkaan avata ovea, vaan käännyin nopsaan kannoillani ja poistuin hiljaa koko alueelta. Tarvitsen näköjään turvamiehen retkilleni.

Iltapäivällä sää muuttui vielä ikävämmäksi. Alkoi sataa jäätävää tihkua. Aamun lehdistä ja uutisista saikin lukea lukuisista onnettomuuksista. Olin hyvilläni, että mieheni pääsi turvallisesti kotiin työreissultaan. Auto oli kyllä yltä päältä ohuen jääkerroksen peitossa. "Glaseerattu." Kuten pihakiveyskin tänä aamuna. Sisäpäiväksi meni.

Ennen posti oli myös pankki

Lähiömme on ilmeisesti muuttunut haja-asutusalueeksi, koska Itella kantaa, tosin meille yksityisasiakkaille postiautolla, postin nykyään vasta noin kello viisitoista. Tuolta linkistä luin, että jakelua vielä voisi tunnilla siirtää myöhemmäksi. Mistähän tämä muutos johtuu? Menevätkö postiljoonit töihin myöhemmin nykyään? Ennen posti tuli jo ennen puolta päivää. Ja Helsingissä muistan kerrostaloyksiön postiluukun kolahtaneen kahdesti päivässä.

Ajat muuttuvat. Postilaatikotkin on uusittu. Lukollisiksi. Aluksi tuli tehtyä useampiakin turhia reissuja postilaatikolle, koska avain unohtui. Onneksi sentään sanomalehti jaetaan erikseen aamulla. Kai tähän tottuu. Mistä sitten tietää postin yleensä käyneen?

1) Tulen pihaan ja näen, että naapurin postilaatikon luukku on auki. Luukkusysteemi on mennyt rikki, vaikka meillä on kulmakunnan komeimmat (ja kalleimmat) postilaatikot.
2) Bongaan ikkunasta postia kotiin kantavan naapurin.
3) Satun näkemään näin lumisena (kyllä, täällä on vielä kinokset) vuodenaikana valkoiseen maisemaan solahtavan Itellan postiauton. Ihan harvoin näkee enää postiauton väristä postiautoa. Oranssia siis.
4) Menen hakemaan postin kello 16:n jälkeen.

Tuolla aiemmin jo kirjoitin pankkiasiasta ja monen jo toteuttamasta ajatuksesta vaihtaa pankkia. Eilen sain ensimmäisen etanapostin sinisestä Sampo Pankista. Uteliaana avasin kuoren ja en ollut uskoa silmiäni. Kirje oli ensinnäkin päivätty 31.3.2008 (se siitä Itellan nopeasta jakelusta) ja sisälsi käyttötilini palvelumaksujen ennakkoilmoituksen maaliskuun ajalta. Tililtäni tultaisiin veloittamaan 0,50 euroa 18.04.2008, kuten aina tähän astikin on tehty. Ennen en toki ole saanut tuosta summasta kirjallista ennakkoilmoitusta. Onko tämä jonkinlaista palvelun ja tiedottamisen tehostamista? Nuhraantunen imagon puhdistamista? Kannattaako kirjeitä tuollaisista asioista lähetellä? Eikös se postimaksukin ole jo sen verran? Tuntuu rahan tärväämiseltä.

Opintolainani 60-luvulla kävin neuvottelemassa kotikuntani Osuuspankissa. Saatuani työpaikan Helsingistä opiskeluaikana, työnantaja velvoitti (tai ainakin muistan niin) avaamaan tilin KOP:in. Jossakin vaiheessa kyseinen pankki epäsi laina-anomukseni. Vaihdoin Säästöpankkiin. Sain lainan. Pankkikriisin seurauksena päädyin Postipankkiin, sittemmin olen ollut Leonian ja Sampon asiakkaana. Nyt sitten Danske Bankin Suomen haarakonttorin. Ottaisiko vai antaisiko tuo mitään, jos päättäisin tällä kertaa ihan itse, minkä pankin asiakas haluan olla?

Yhdeksäs aalto

Mielikuvittelen itseni suuren meren rantaan. Mainingit lyövät lempeästi hienoon rantahiekkaan. Etäämpänä ne iskevät tyrskyinä kivikkoon. Kävelen paljain jaloin vedenrajassa. Ilmaista jalkahoitoa. Tai kallista kun niin kauaksi piti mennä. Tuon tuostakin veden virtaus on kiskaista hiekan altani ja joudun taiteilemaan napanappi tiukasti kiinni. Sauvoistakaan ei ole mitään apua. Ranta kuhisee elämää. Meren kuiskeet ja kohina peittävät rantaelämän äänet ja saan olla omassa pikkumaailmassani. Seuraan lainelautailijoita, maininkien leikkiä ja aina välillä lasken.

Sanotaan että seitsemäs aalto on isoin. Ja minä olen aina ajatellut, että vasta yhdeksäs. Miksikö? Merimaalari Aivazovskin Yhdeksäs aalto on jäänyt ikuisesti mielikuvastooni. Minä joko ymmärsin vielä huonosti kieltä tai ekskursiomme opas todellakin kertoi, että yhdeksäs aalto olisi se voimakkain, tuhoisin. Itse asiassa yhdentekevää, mutta kyseinen maalaus on yksi lempitaulujani. Olisi pitänyt ostaa silloin repro. Mutta rahat olivat vähissä.

Katselin keittiön ikkunasta pitkään tänään kahta viherpeippoa. Pariskunta keräili kukkapenkistämme pesänrakennustarpeita. Sateli hiljalleen lunta. Olen ollut jalkeilla viidestä asti. Eilinen allasvoimistelu muistutti itsestään. Keskivartalo ja pää ovat raskaita kannateltavia. Pitäisi mennä taas pitkästä aikaa Voice Massage-hierojalle. Tai lymfaan. Jotakin pitäisi. Paljon voisi. Kiristää ja on pala kurkussa. Monesta syystä. En suostu yhdeksännen aallon alle. En.

Huomenna on onneksi taas kotoa-pois-ohjelmaa. Pikku-Nooran syntymäpäivä. Menemme ennen kuin kaverit tulevat. Sitten alta pois. Muistan kun hän syntyi seitsemän vuotta sitten, ensimmäinen lapsenlapsemme. Olin silloin hapraammassa kunnossa kuin nyt. Kun näin suloisen tyttövauvan synnytysosaston ovella ensimmäisen kerran, itkin ilosta ja helpotuksesta kuin vesiputous. Kosketuin ja liikutuin niin vahvasti, että itkin kaksi tuntia. Siis saavillisen. On itkua ja itkuja. Jokaisella omansa. Se itku oli parhaimmasta päästä.

Harmaan ja vihreän sävyjä

Tänäkin aamuna, kuten jo niin monena, koko tienoo on uponnut harmaaseen usvaan. Joillakin pihoilla krookukset ovat paljastuneet lumen alta valmiiksi kukkivina. Omalla pihallammekin on pakastettu vuorenkilven kukka. Kyyryssä tosin. Kevätkaihonkukka ja sinivuokkokin ovat jo heränneet. Pensasaidan vieressä nousee rohkea kevätesikko ja raparperi ei piittaa lumi- ja räntäkuuroista. Tulppaanit ja narsissit puskevat valoa kohti. Ilmankosteus on 100%. Kuusenneulasetkin kyynelehtivät. Lumikasat hupenevat. Toissa päivänä näin vielä pari uskalikkoa pilkillä läheisellä lammella. Nyt on tyhjää. Veikkasin jäiden lähtevän toukokuun toisena.

Ajatukset harhailevat omia aikojaan, lapsuuteen, äitiin, vaikka yritän keskittyä mm. lukemiseen (Paolo Coelhon Portobellon noita on kohta lopussa), spammien poistamiseen blogikirjoituksista (eilen 19 kappaletta), Nooran syntymäpäivälahjan miettimiseen, pyykinpesuun, Kelan paperien täyttämiseen ja liitteiden etsimiseen. Miksi ne eivät mene itsekseen niille tarkoitettuun mappiin? Eilen kokeilin Sampo-pankin uutta verkkopalvelua pakon edessä. Piti maksaa fysioterapialasku. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes piti kirjautua ulos sivustolta. Odotutti ja odotutti. Lopulta onnistui. Pitäisiköhän vaihtaa pankkia?

Uusia kankaitakin olisi metritolkulla. Voisin tehdä joka päivä jotakin sellaista mitä en ole ennen tehnyt. Kirurgi suoritti leikkauksen jälkitarkastuksen puhelimitse. Tähän on tultu. Erikoissairaanhoidossa. Kipulääkäri totesi perjantaina, että "kuuhun kyllä osataan mennä, mutta tämän laitoksen tietokoneohjelmistoja ei saada toimiviksi. Postit tulevat kuukaudenkin myöhässä ja lähetteet jäävät bitteinä koneen uumeniin, ellei potilas itse osaa kysellä niiden perään. "

Sade rummuttaa kiivaasti kattoon ja ikkunaan. Sillä on kiire. Toukokuuhun. Sanat eivät ole tärkeitä, vaan sanojen välit. Musiikissa tauot. Elämässä pysähtymisen hetket. Kun kiire taukoaa, jotain uutta puhkeaa. Hätkähdän hiukan jokaista puhelua tai kännykän piippausta. Jos voisin olisin muualla. Repii moneen suuntaan. Silloin jää paikoilleen.

Huu - huu - huhtikuu!
Tempoo tuuli, huojuu puu,
viheltää vihuri villi,
tappelee metsot ja teerikukot,
ilmassa lentävät höyhentukot,
huutelee soitimen pilli.
Huu - huu - huhtikuu!
Räiskyy vettä räystään suu,
solisee hopeinen virta,
karpalosoilla jo kurkia kahlaa,
lapset laskevat koivuista mahlaa,
tuvassa piustelee pirta.
Huu - huu - huhtikuu!
Tyyntyy tuuli ja hiljenee puu,
illassa punertaa salot,
öisin on ihanaa hämärää puilla,
tukkilaistulia jokien suilla,
kunnailla nukkuvat talot.

Einari Vuorelan runo Huhtikuu kokoelmasta Keväthartaus (1921)

Bloggaamisesta

Leena ja Allyalias haastoivat minut vastaamaan seuraaviin kysymyksiin.

1. Miten monta blogiviestiä olet kirjoittanut blogiisi?
Tässä blogissa on 562 postausta, Mapissa 89 ja kuvablogissa 346, Liisan tarinoissa muutama. Eli onhan noita jo aika paljon.

2. Miksi aloit kirjoittaa omaa blogia nettiin?
Aloitin oikeastaan sattumalta ja tietämättä edes mistä oikein on kyse. Mieheni oli kaukomatkalla, jota sain seurata blogina. Tyttäreni kertoi, että blogin voi aloittaa kuka tahansa. Uteliaisuuttani perustin ensimmäisen ja ajan myötä seuraavan jne. Kalenterisivumuistiinpanoni siirtyivät osittain näihin blogeihin. Aluksi suuntasin ne ystäville ja sukulaisille, mutta jotenkin päädyin blogilistalle ja siitä alkoi kiehtova verkottuminen ja tutustuminen verrattomiin kirjoittajiin ja valokuvaharrastajiin.

3. Millä nettisivuilla käyt, kun olet netissä?
Ikiomalla iGoogle-sivulla, blogeissa, joidenkin lehtien verkkosivuilla, hoidan pankkiasiat ja etsin tietoja Googlella.

4. Onko sinulla omaa kotisivua netissä? (Blogia ei lasketa.)
Ei.

5. Osaatko puhua muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Mitä kieliä?
Osaan puhua englantia, venäjää ja ruotsia. Hiukan saksaa ja ranskaa.

6. Mitkä ohjelmat seuraat tv:stä?
Seuraan uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Punainen lanka. Inhimillinen tekijä. Tositarina. Arto Nyberg. Uutisvuoto. Sarjoista olen eniten seurannut Emmerdalea ja Kotikatua. Joskus elokuvia.

7. Hissi vai portaat?
Hissi alaspäin ja portaat ylöspäin. Johtuu kipeästä selästä. Riippuu tietenkin monenteenko kerrokseen olen menossa.

8. Onnen- ja epäonnen numerosi ovat?
Onko sellaisia muka olemassa? Ei minulla ainakaan.

9. Haasta vielä tähän pienimuotoiseen kyselyhaasteeseen 3 bloggaajaa.
Haastan Neulekirpun, Maijamurun ja Arrun.

Spread The Love Award

Blogiystävärakkaat jaksavat yllättää. Haavetar ja Utuinen tällä kertaa hämmensivät ojentamalla kuvan tunnustuksen. Tämä virtuaaliseitittyminen on mielenkiintoista ja kivalla tavalla koukuttavaa. Olen täällä ihmetellyt, miten tuntemattomien tutuiksi tulleiden tekstit vievät mukanaan merelle ja merien taakse.

Jokaisen kirjoitetun tekstin ja kuvan takana on elävä aito ihminen. Löydän samuutta, sielunsisaruutta, vertaistukea, ymmärtämystä, empatiaa, teetä ja sympatiaa unohtamatta. Sanojen sinfoniaa, sanaleikkejä, kirjavinkkejä, syviä tunteita, rohkeutta elää, arkea ja juhlaa, kipeyttä, herkkää huumoria, hymyjä ja pieniä ja isompiakin iloja. Kädentaitoja, kukkaterapiaa.

Google Readerissäni on kymmeniä blogeja. Itse en osaa asettaa niitä muuhun kuin aakkosjärjestykseen ja kansioihin. Reader seuraa lukemisiani tarkasti. Se näyttää trendit prosentteina. Ja suosittelee sitten trendien mukaan uutta luettavaa. Katselen kauniita kuvia, ihailen kädentaitoja, suunnittelen ryhtyväni johonkin vastaavaan askareeseen ihan kohta, sitten kun...

Tiedänhän minä, että elämä on tässä ja nyt. Mutta. Sillonku- sitku- ja mutku-elämäkin on elämää. Tällä kai puolustelen muisteluitani. Pitäisi katsoa eteenpäin. Move on. Tänään viimeksi kiputohtorin kanssa nauroimme, kyllä nauroimme, ainakin melkein, kun hän kysyi, onko minulla kissaa. Ei ole kissaa, mutta monella bloggaajalla näkyy olevan. Ajatteli kissaa minulle kaveriksi, hoitajaksi. Allergioiden vuoksi emme koskaan hankkineet akvaariokaloja ja vesiliskoja isompia lemmikkejä. Akvaarionkin antoi mummi. Niin, se itketti ja nauratti, kun nykyään tämä maailmamme on niin täynnä positiivisuutta, uskoa elämänhallintaan. Ei elämä mene niin. Elämä antaa mitä antaa ja meidän osamme on osuutemme kantaa. Päivän matka kerrallaan.

Annan hyvän kiertää takaisin kiitoksin Utuiselle ja Haavettarelle. Obeesia, Sivuaskel ja Hallatar saavat myös saman tunnustuksen toisia blogiystäviä unohtamatta.

Ruohonjuuritason YYA:ta

Helvin jo tiedätte olevan kotoisin korvesta. Sisaruksia hänellä oli peräti kahdeksan vuoden parin välein. Pientilalla viljeltyä oli viitisen hehtaaria ja loput maasta oli suurimmaksi osaksi suota. Perheen äiti, joka oli järki-ihminen, taitoi talonpidon ja osasi laskea, ymmärsi laittaa lapsiaan kouluihin. "Poishan täältä tulee lähtö joka tapauksessa, kun isommaksi kasvavat." Kai tekemistä olisi riittäinyt, sillä työhän ei maailmasta lopu, vaan palkanmaksajat. Nämä vaivaiset hehtaarit ja muutama lehmänkanttura eivät kasvavaa pesuetta olisi pitkälle elättäneet. "Sanovat, että lapsi tuo leivän tullessaan. Sanokoot, mutta tulkoot itse myös kokeilemaan asian käytännössä."

Kissoja oli kotona aina, vähintään kaksi. Ei niitä lemmikkeinä pidetty. Niillä oli omat tärkeät tehtävänsä: pitää hiiret ja rotat loitolla. Tosin Helvi oli kerran nähnyt kissan sieppaavan pikkulinnunkin. Sitä se ei olisi saanut tehdä, koska maassa ja aitoissa vipeltäviä hiirulaisia oli riittävästi. "Mutta mitäs tuli härnäämään," muistaa Helvi äidin tuumanneen. Äiti tuntui hyväksyvän asian.

Helvi oli vuorollaan pantu oppikouluun naapuripitäjään. Oli anottu vapaaoppilaspaikka. Kalliiksi se koulu kävi siitä huolimatta. Helvistä tuli kuitenkin ylioppilas ja hän alkoi opiskella kieliä. Venäjääkin. Nyt hän oli Leningradissa kielikurssilla. Tehokkainta vieraan kielen puhumisen harjoittelua oli päästä puhumaan paikallisten kanssa. Se ei tuolloin ollut kovinkaan helppoa. Kaihtoivat ulkomaalaisia. Helvi tapasi kuitenkin Sadovajaa kulkiessaan ikäisensä Viktorin, joka ei jostain syystä vierastanut Helviä, lettipäistä suomalaistyttöä. Itse asiassa hän se taisi aloittaa koko tuttavuuden. Vahingossa. Helvi oli kovin otettu, kun Viktor luuli häntä eestiläiseksi. Oli siis ainakin jokin aksentti jo tarttunut puheeseen.

He tapasivat muutaman kerran eri paikoissa, kävelivät ja juttelivat.Tällä kertaa he osuivat lemmikkieläinten hautausmaalle. Se oli Helville uusi ennen näkemätön paikka. "Että oli ihan hautamuistomerkit nimineen kaikkineen," Helvi ihmetteli. Ei ollut maalaistyttö tottunut sellaiseen. Jos oli kotona ollut kissan tai koiran aika lähteä, isä oli ottanut kirveen ja lapion ja, tosin vastentahtoisesti, tehnyt mitä tuli tehdä. Eikä viimeisiä sijoja merkitty. Eikä niistä edes puhuttu. Yhden kuolleen kanan hautapaikan Helvi tiesi, koska oli itse ollut sitä siunaamassa sisarusten kanssa.

"Tuossa on siis Totti-nimisen kissan hauta. Näköispatsas saattaa olla. Ihan kissan näköinen on. Ollut varmaan musta kissa. " Tuossa kissapatsaassa konkretisoitui Helvin mielessä ero maalaisten ja kaupunkilaisten välillä. Eläinten oikeudet eivät vielä silloin tulleet mieleen. Nyt vuosikymmenten jälkeen hänestä uutisia seuratessa välistä tuntuu, että eläinten oikeuksista pidetään parempaa huolta kuin ihmisten. Tiedä häntä.
----
Tarinamaanantaille Kaisan kuva-aiheeseen ja Pakinaperjantaille sanahaasteeseen Oikeus.