Kuusitoista valkoista lakanaa

Pyykkinaru ulottui tuvan nurkalta ladon nurkalle. Pyykkipäivinä se oli aina täynnä. Keväthankien aikaan jo. Talvella pyykit ripustettiin kylmillään olevalle vintille kuivumaan. Muistan miten ne muuttuivat pakkasilla kuin pelliksi. Kuivuivat kyllä osittain ja aikanaan olivat valmiit kaulattaviksi pirtin pöydällä. Kesätuuli taas kuivatti pyykit liiankin äkkiä. Äidin tapa silittää oli rivakkaa touhua. Rautoja oli kaksi. Toinen oli kuumenemassa kuumalla hellalevyllä sen aikaa kun toisella liinavaatteet sileytyivät. Kaikki pestyt vaatteet silitettiin. Alusvaatteita myöten.

Luin aamulla Utuisen nenäliinapyykkäyksestä. Mieheni yritti eilen kauluulaudalla suoristaa rutikuivaksi kuivahtaneen lakanan hulpiolaskoksia. Siitä nämä muistot pulpahtivat pintaan.

Toisella kymmenellä ollessani pyykinpesu oli jo loma-aikoina uskottu minun vastuulleni. Karjakeittiössä oli kaksi isoa saavia, muuripata, pyykkilauta ja -mela. Oli myös sellainen kuminen puuvarteen kiinnitetty pyykkikone (sillä pumpattiin tai imettiin auki myös vetämättömiä viemäreitä), jolla paineltiin pesuaineessa lilluvaa pyykkiä ylösalas. Likaisemmat piti hangata pyykkilaudalla. Valkoisia paidankauluksia muistan harjanneenikin. Valkoiset liinavaatteet keitettiin muuripadassa. Pölypunkit saivat kyytiä. (Tämän päivän uutisten mukaan ne ovat miltei kuolleet sukupuuttoon. Meiltä voisi tulla etsimään. :)

Huuhteluissa ei tingitty. Muistaakseni neljä tai viisi huuhtelukertaa vaadittiin ennen kuin viimeisetkin saippuajäämät olivat poissa. Tartuin kiinni lakanan päähän, pyöritin sitä aikansa väljässä vedessä ja lopulta jokaisen huuhtelun jälkeen kiersin sen kuivaksi. Kerran lakanapyykki tuntui tavallista isommalta ja päätin laskea lakanoiden määrän. Niitä oli kuusitoista. Onneksi pussilakanoita ei ollut vielä keksitty. Tyyny- ja pyyheliinat ja ne nenäliinat ja kirjavat siihen vielä lisäksi. Kyllä se työstä kävi. Niinä päivinä hiki virtasi ja ruoka maistui. En muista marisseeni. Normaalia maalaisarkea.

Missä pajunkissat?

Vähät välitin lätäkköriitteistä. Vaihdoin jarrut vaelluskengistä kävelykenkiin, koska ensin mainituilla kipeytyivät etureidet. Otin tällä kertaa kamerankin vyölaukkuun, jos vaikka näkisin pajunkissoja jossakin. Pilvien takaa lämmittävä aurinko on silmille armollisempi. Pystyin katselemaan hiukan ympäristöä. Lähistölle nousee muumitalonsininen talo. Toisessakin rakenteilla olevassa talossa on samaa sinistä. Suomalaiset ovat selvästi mieltyneet siniseen punamullan sijasta.

Lumipenkat ovat korkeat, hanget muuten puhtaat, mutta havupuiden alla neulastuneet. Kevään merkkejä. Käveleskelin sauvojen kanssa taas liian kauas. Piikkipohjilla kävellessä tiellä täytyy olla joko lunta tai jäätä. Pelkkä asvaltti on hankala. Kävelin kissojen toivossa lammelle asti. (Panin merkille, että syksyllä tehty uusi kävelytie on jo halki.) Silti en nähnyt yhtään pajua sellaisessa paikassa, että olisin voinut ottaa - edes kuvan. Noin kymmenen metrin päässä tiestä hangen keskellä ehkä kolmen metrin korkeudessa olin erottavinani muutaman latvakissan. Kuvasin sitten talventörröttäjiä, tuulen heittämiä. Ulkoilijoita oli liikkeellä vain muutama. Koirien kävelyttäjiä. Lapsiperheitä oli puistossa leikkimässä vuorenvalloitusta.

Kiersin koulun kautta. Luminen luiska ladulle palautti mieleeni ensimmäisen talven tässä kaupungissa. Kävimme siinä laskemassa mäkeä lasten kanssa. Muutenkin tuttu reitti. Kansalaisopiston kuntojumppa maanantaisin ja toinen tunti torstaisin. Vuosikausia. Opin tuntemaan ulkonäöltä melkein kaikki tämän lähiön naiset. Vieläkin tervehdimme, vaikka en ole vuosiin päässyt mukaan.

Muistaakseni rampin vieressä kasvoi ennen pajuja. Kauppakeskuksen rakentamisen vaatimat silta- ja katumuutostyöt ovat ehkä nielleet ne.

Tuiskua ja lumimyräkkää

Hangilla ja puitten oksilla kieppuva kuiva lumi on mukavaa katseltavaa sisällä lämpimässä. Kieputus kertoo kuitenkin navakasta tuulesta. Tuisku nietosti entisen lumen valleiksi kapeille kulkuväylille. Sankka pyry alkoi melko tarkkojen sääennusteiden mukaan. Kuitenkin moni koki tulleensa taas yllätetyksi.

Ihmettelen ettei vastaavaa olisi muka ollut vuosikausiin. Päivälehti uhraa tälle maalismyräkälle ilmiöineen ainakin kaksi kokonaista sivua. Jokatalvinen ilmiö on vain päässyt unohtumaan sumu-usvatalven aikana. Antoi tällä kertaa odottaa itseään maaliskuun lopulle asti. Parempi nyt kuin kesäkuussa.

Kyllä suomalainen lumimyräkälläkin lähtee liikkeelle, jos on tärkeä meno. Niin minäkin. Ajoväylä oli tasavalkoinen, siis raiteeton ja melko liukas. Linja-autokuskien oli vaikea saada ajokkejaan tottelemaan pysäkeillä. Itse en nähnyt vaaratilanteita. Tosin matkaakaan ei ollut viittä kilometriä enempää. En pelkää tarttua rattiin kelillä kuin kelillä. On niin paljon kilometrejä takana. Kävin kokeilemassa vesivoimistelua - tunnustellen. Altaassa tuli hiukan kylmä, kun ei voinut liikkua kyllin rivakasti. Muuten positiivinen kokemus. Luulivat tosin minun olleen jossakin etelänmatkalla, koska SUP-hoidon sivuvaikutuksena saa tasaisen rusketuksen.

Seurattuani sireenin nuppujen turpoamista pitkin syksytalvea (jota kesti siis tammikuuhun asti), iloitsen pensaiden ja perennojen saamasta lumipeitteestä edes lyhyeksi ajaksi. Luultavasti kasvuvauriot ovat ehtineet tapahtua, mutta nyt voi edes mielikuvitella talven olleen. Käyneen. Tänään on enää ripotellut erikokoisia lumihiutaleita. Ladut on ajettu yltiöhiihtäjille. Sukset jalassa syntyneille, mihin joukkoon itsekin aikoinaan lukeuduin. Mies olisi voidellut minunkin sukseni sopiviksi. Ymmärsin kieltäytyä, vaikka kolme viikkoa sitten kirurgiselta lähtiessäni lääkäri sanoi, että voisin vaikka heti mennä allasjumppaan ja fysioterapiaan. Tohtorin poistuttua hoitajat heti epäsivät minunkin mielestäni kummallisen ohjeen. Voihan sitä antaa vaikka mitä ohjeita, kun ne tikit eivät ole omassa nahassa. Hyvä kun pääsen edes kävelemään toistaiseksi.

Oppia ikä kaikki

(Kuva Uukan.)

Koulun nurkalla oli pienenpieni kioski. Olihan koulussa ruokala, mutta silti nallekarkit ja hillomunkit tekivät kauppansa. Nallekarkkeja sai ostaa kappaleittain. Helvikin osti joskus muutaman vähillä rahoillaan. Hän oli usein kuullut puhuttavan jostakin salmiakista. Siis lukiossa vasta. Sitä ei kioskissa myyty, mutta sitä voisi käydä ostamassa läheisestä apteekista. Onkohan se jokin lääke, mietti Helvi.

Riitta asui kirjakaupan yläkerrassa koulukortteerissa. Hän lähti Helvin kaveriksi apteekkiasialle. Kun kerran kaikki sitä salmiakkia kehuivat, pitihän sitä edes kerran maistaa. Tummanpuhuvan apteekkitiskin takaa kysyttiin: "Mitä saisi olla?" " Kaksikymmentä grammaa salmiakkia, kiitos." Apteekkari otti pikkuruisen paperipussin, punnitsi siihen neliön muotoiset voimakasaromiset salmiakkipalaset. Hän taittoi pussin kauniisti kiinni ja löi rahat kilinän ja asianmukaisen ronksutuksen kera kassaan.

Helvi käveli aarteineen Riitan kanssa takaisin koululle. Oli ruokatunti. Sen aikana sai koulun alueelta luvallisesti poistua. Salmiakkia piti heti maistaa. Jos Helvin makunystyrät pitivät nallekarkeista ja suklaasta, niin salmiakin ärhäkkä maku oli niille kerta kaikkiaan liikaa. Makuasioista ei voi kiistellä eikä pidä kiistelemän. Riitta sai sen pussin oitis itselleen eikä Helvi ole sen koommin omasta mielestään salmiakkiin koskenut.

Vuosia on vierinyt ja perhettäkin siunaantunut. Muu perhe pitää salmiakista. Tietävätkö he syövänsä ammoniumkloridia? Maistuisiko se sillä nimellä yhtä hyvältä? Wikipediaa tutkiessaan Helvi suorastaan sävähtää, kun Sisu-pastillit mainitaan salmiakin yhteydessä. Niitä hän on kyllä syönyt. Onko hän tietämättään syönyt sittenkin salmiakkia? Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Ajatuskin nostaa verenpainetta. Eivät ne Sisu-pastillit kyllä hyvälle maistukaan. Kiitos Tarinamaanantain tuli tämäkin asia vihdoin selväksi.

----

Tarinamaanantain 39. kuva-aiheeseen.

Tuiskua, polanteita, aurinkoa

Eilinen aamutuisku pakkasineen lupasi siedettävää ajokeliä. Olin painini paininut ja päättänyt sittenkin lähteä katsomaan äitiä - kauas. Minkä sitä itselleen mahtaa? Selkävärkkini toimii sillä(kin) tavalla oudosti, että henkilöautoon asettautuminen onnistuu kuskin puolelta kivuttomammin. Siis ajaisin itse niin pitkälle kuin jaksan.

Lämpötila vaihteli kuuden ja seitsemän miinusasteen välillä, lunta sateli hiljalleen lisää. Aurauskalusto oli liikkeellä, mutta se ei aiheuttanut minkäänlaista hidastelua. Minä olin ehkä jonkinasteinen jononmuodostaja, en toki paha, koska vain vajaa kymmenen autoa ohitti eikä jono ollut missään vaiheessa juuri viittä autoa pitempi. Aamuinen harmaus vaihtui kirkkaaksi talvipäiväksi. Tienvarsien ladut olivat hyvässä kunnossa, pilkkijöitä siellä täällä, Jyväskylässä luistelijoita ja hiihtäjiä jää mustanaan. Avovettä ei juuri missään. Jokunen puronpahanen siellä täällä. Suurin osa matkasta oli vitivalkoista koskematonta hankea tai järvenselkää. Kunnon talvea vihdoin.

Perillä oli tarkoitus seurata punaisia ristejä. Ykskaks olin jo ohi koko keskustan eikä ensimmäistäkään punaista ristiä ollut näkynyt. Syykin selvisi. Ellei sairaalassa ole yöpäivystystä, kyseisiä merkkejä ei saa enää olla.

Edellisellä kerralla tavatessamme äitini paistoi minulle vielä itse vohveleita. Nyt hän on jo muutaman viikon ollut miltei vuoteen omana. Hän sinnitteli aikansa, ehkä liian pitkään, kotona huonokuntoisena. Kun vuosikymmeniä on takana jo lähemmä yhdeksänkymmentä, vuodepotilaaksi joutuminen vie voimat yllättävän äkkiä. Hyvä asia on, ettei hänellä ole kipuja. Ja on päässyt 24/7 hoitoon. Kunhan vielä saisivat selville, onko kyse jostakin hoidettavissa olevasta tilasta. Narsissit olivat kuihtumassa. Suklaamunat ja karamellit koskematta. Huonovointisena ei maistu herkutkaan.

Lankalauantaina 2008

Eilinen pitkäperjantai oli kirkkaudessaan poikkeuksellinen päivä. Eikä se tuntunut niin pitkältäkään kuin torstai, jolloin odotimme vieraita. Odottavan aika on pitkä. Talvi on täällä nyt. Yöpakkaset ovat olleet 15 asteen paikkeilla eikä eilinen auringonporotuskaan riittänyt nostamaan lämpötilaa plussan puolelle.

Jää kuhisee hiihtäjiä ja pilkkijöitä. Moottorikelkkailijatkin mahtuvat sekaan, mutta tuottavat mielestäni liikaa melua. Osa pysyy ohjeiden mukaan merkityillä reiteillä, osa ottaa riskejä kiertelemällä saaria. Tasaisella jääladulla on hyvä treenata vaikka perinteisen murtomaahiihdon tekniikkaa. Minun tosin oli haikeana tyytyminen pieneen kävelylenkkiin talon ympäristössä. Tuuli oli yllättävän vilakka.

Kauppa tuntuu kaapanneen myös lankalauantain omakseen. Alennusprosentit näkyvät olevan peräti kahdeksaankymmeneen asti. Prosenttiostajat saadaan noin isoilla luvuilla liikkeelle. Konttilassa saa hevoskyytiä vällyjen alla ja on sinne kasattu myös kokko. En tiedä, onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin täällä pääsisi pääsiäistulille. Kuva on kuopuksen ottama. Näyttää kevätaurinko ainakin riisuneen lumipuvun puista, ellei vielä sen enempää. Pääsiäinenhän on nyt niin aikaisin kuin se on mahdollista. Kouluaikaan piti opetella ulkoa tämäkin määritelmä:

Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325 pääsiäispäivän vietto päätettiin yhtenäistää yhdelle yhteiselle sunnuntaille läpi kristikunnan, mutta ilmeisesti tarkan päivämäärän laskemisesta ei päätetty itse kokouksessa vaan myöhemmin Aleksandriassa. Joka tapauksessa pääsiäisen ajankohdan harmonisointi vei kristikunnassa vielä satoja vuosia. Silti vähitellen, Nikaian päätösten pohjalta, pääsiäispäiväksi vakiintui kevään ensimmäistä täysikuuta seuraava sunnuntai, joka on aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta. Tämä perusajatus on säilynyt muuttumattomana siitä asti.

Hyvää pääsiäisaikaa!

Kiirastorstain merkitys on varmaankin monelle unohtunut nykyaikana. Piinaviikko on käsitteenä tutumpi, koska se on omittu ihmisen kontolle. Painavia sanoja, jotka menettävät merkitystään, laimenevat ajan myötä. Tänään kansa vaeltaa sankoin joukoin ostosparatiiseihin ja ansaitsemilleen lomille kotiin ja mökeille. Jotkut kauemmaksikin.

Minä haluan muistaa jokaista henkilökohtaista piinaviikkoa elävää sairauksien, pettymysten, pelkojen, kipujen ja yksinäisyyden kurimuksessa. Ihana valo on ollut tänään kuin lupaus paremmasta, mitä se itse kullekin sitten on.

Itse iloitsen hitaasta, mutta varmasta toipumisestani. Olen jo tarttunut pölyrättiin, laittanut kumihanskat käteeni ja ollut siivoavinani. Olen myös tikannut keväänvihreän liinan pöydälle Marimekon Taivas-kankaasta. Ja kyllä minä sen omanlaisen rahkapiirakankin vielä tänään teen odotellessani pitkämatkalaisia. Kone on ollut sillä tavalla istumista rajoittava kumppani, että se tilttaa aina sopivin välein. Ei oikein pääse edes sähköposteja lukemaan, saatikka kommentoimaan toisten kirjoituksia. En tiedä, onko vika tässä koneessa vai niissä sivustoissa, joihin jumitun.

Levollista pääsiäisaikaa kaikille lukijoille!

Virrassa mukana

Mitä vähemmän pääsen liikkumaan ulkona, sitä tärkeämmäksi tämä kone näyttää tulevan. Ei oikeastaan kone tietenkään, vaan se minne tällä pääsee. Kuvien kanssa tulee leikiteltyä. Nytkin laitoin latukuvadiasarjan tilalle värikkäitä vempeleitä. Viihteen vuoksi. Viihdebloggaajaksi en kuitenkaan oikein kai taivu. Tai lukijathan se päättävät. Kansatieteestäkin puhutaan, koska tämä blogitutkimus on käsittääkseni valittu “vuoden 2007 ansiokkaimmaksi kansatieteelliseksi graduksi”. Eihän se ole kansalaisjournalismia, jos toimittajat ottavat bloggaajiin yhteyttä juttuaiheiden toivossa?

Eilen yritin hiukan siivota laatikoiden sisältöjä, erottelin valokuvia korteista. Poisheitettävää ei juuri löytynyt. Tavarat vain vaihtavat säilytyspaikkaa. Odotan rakkaita pääsiäisvieraita. Plaraan lehtiä ja keittokirjoja, jotka kattavat kauniisti ja niin keväisen keltaisesti. Luen toisten ruokasuunnitelmia. Vesi herahtaa kielelle. Rahkaa pitää ostaa. Ihanat Pietarin vatruskat. Olisimme ostaneet KYSin aulan myyjäisistä rahkapiirakkaa, mutta kymmeneen mennessä ne olivat jo kaikki menneet.

Jos jotakin pääsiäisruokiin pakosti minulla kuuluu, se on rahkapiirakka, kananmunat ja mämmi. Lampaaseen en ole koskaan tykästynyt. Johtuu kai siitä, että 60-luvulla sain sitä liian usein Sussexissa. Lakkakiisseli olisi keltaista, mutta koska luumukiisselikin on pannassa, ehkä teemme lakkarahkaa. Keväänvihreäksi erilaisia salaatteja ja yritän etsiä (en nyt muista onko), löydänkö vihertävän pöytäliinan.

Olen huono komentamaan. Siispä ruokahankinnatkin jäävät huomiseksi. Lauantaiksi on luvassa yllätysmenyy. Jos olisi ne rahkapiirakan tarveaineet nyt kotona, ehkä tekisin sen itse. Onhan meillä yleiskone. Kaulitseminen on vain vaikeaa. Onneksi kaikkea saa valmiinakin, kun vain osaisin tehdä sen ostoslistan valikoimia näkemättä. Pyhiksi erilaisen kuin arkena.

Unta, mutta niin totta

Näen aika harvoin unia. Se johtuu kai siitä, että nukun melko huonosti. Vaikka sänky on olevinaan keholleni juuri sopiva, oikeaa asentoa ei tahdo löytyä. Kun vihdoin saan unen päästä kiinni, herään muutaman tunnin kuluttua kroppa jumissa, mikä pakottaa minut yövoimistelemaan. Nyt on vielä hiukan tavallista hankalampaa, koska leikkausarvet ovat vasta hiljalleen paranemassa. Ilahdun jokaisesta unesta, oli se millainen tahansa. Tiedän ainakin nukkuneeni.


Herään aamulla elämäni kummallisimpaan uneen. Ymmärrän täsmälleen, mistä uneni elementit kumpusivat. Se on harvinaista. Se meni jotenkin näin väreineen kaikkineen:

"Olen sairaalassa. Huone muistuttaa naistenklinikan synnytyssalia yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Siis pitkä rivi vuoteita rinnakkain, ei väliseiniä. Oliko verhojakaan? Sairaanhoitajilla on hilkat ja vanhahtavat asut. Vuoteet ovat ojennuksessa odottamassa potilaita. Olen yksi heistä. Ehkä en sittenkään potilas, vaan vasta synnyttänyt. Paikka osoittautuu "lypsyhuoneeksi". Unessa ihmettelen, miten lehmien lypsykonetta muistuttavilla laitteilla herutettaisiin äidinmaitoa. Ei niissä aidoissa koneissa ole pitkiä letkuja ja vedinsuuttimia. Minä en pääse rivin jatkoksi, koska en ole juonut tarpeeksi. Saan olut(?)lasillisen vettä. (En pidä oluesta.) Istun keinutuolissa. Veden juotuani jostakin vihastuneena paiskaan lasin kohti yhtä paidatonta mieshoitajaa. Lasi osuu häntä rintaan ja kimpoaa pallomaisen pehmeästi eteenpäin. Vaikka juon ja odottelen, huomaan vuodepaikkojen täyttyvän jatkuvasti ”jonon ohi”."

Olin itse äskettäin sairaalassa ja olen siis toipumassa pienestä leikkauksesta. Äitini on parhaillaan sairaalahoidossa. Hänen kuntonsa on vaihdellut jo usean viikon ajan huolestuttavalla tavalla. Jos kykenisin, lähtisin oitis ajamaan katsomaan häntä. Hänelle ei maita ruoka ja tuskin tulee juoduksikaan tarpeeksi. Olin illalla keskustellut puhelimessa hänen kanssaan nesteytyksen tärkeydestä.

Hyvä ystäväni on mennyt tänään syöpäleikkaukseen. Syöpä-lehti kolahtaa postilaatikkoon. Mieleeni palautuu ykskaks erään rippikouluikäisen tytön kasvot. Kävin hänen luonaan sairaalassa siilihiuksisena. (Töihin palatessa piti tehdä päätös, menenkö peruukki päässä, mikä muuten on kuin pitäisi koko ajan pipoa päässä. Ehkä ne ovat parempia nykyään. Päätin mennä ilman.) Raskaiden hoitojen aikana minua kantoi tieto siitä, että yksi tuttavamme oli selvinnyt samasta sairaudesta. Siis kävin näyttämässä hiustensa menettämistä surevalle tytölle uusia elinvoimaisia hiuksiani, parisenttisiä kiiltävän mustia, pehmeitä, hiukan kihartuvia. Pieni asia voi olla merkittävä. Kuten hänelle opettajan hiukset.

Tilastot puhuvat omaa kieltään. Kun sairaus osuu omalle kohdalle, tilastot menettävät merkityksensä. On vain se riipaiseva hetki, se tilanne ja ajatus miten siitä eteenpäin. Tunteet lamaantuvat tai vellovat hyökyinä. Itsellä ja lähipiirillä.

Virvon, varvon

Pääsiäisenvihreänkeltainen sulkapallo ja gollan (lahjaksi saatu) kätevä kameralaukku tuossa pöydällä muistuttavat kylvämättä jääneestä rairuohosta. Minun arkeni ja pyhäni ovat niin täynnä tyhjää tekemättömyyttä. Päivät tulee lasketuksi vähenevistä antibiooteista ja SUP-päivistä eikä kalenterista. Viimekertainen valokymmenminuuttinen oli liikaa tai sitten valohoitoturvalliseksi antibiootiksi tiedetty ei ollutkaan sitä. Iltaa kohti selkä punehtui punehtumistaan. Huomenna on taas lyhennettävä aikaa, oletan. Miten ajan milloinkin koemme. Nyt sitä tuntuu olevan ylenpalttisesti. Siis liikaa.

Uudemmissa lähiöissä kuului virpojia liikkuneen vilkkaasti. Täällä taas tavanomaista vähemmän. Ainokaisemmekin soittivat förskottia, voivatko noin tunnin kuluttua tulla virpomaan. Tummaa suklaata löytyy aina ja kurkkupastilleja. Ne eivät ilahduttaisi. Jotakin muuta oli harkiten etsittävä, koska kaupatkaan eivät olleet vielä auki. Varsinaiset virpomapalkat olivat jääneet perjantaina ostamatta. Löytyi kuitenkin mieluisa aiemmin hankittu lelu pienemmälle ja isommalle rahapalkkaa. Tärkeintä oli, että itse tehdyt kauniit, mutta tänä vuonna pajunkissattomat (kuvassa viimevuotiset) vitsat tuli käytetyksi varsinaiseen tarkoitukseensa. Huivipäinen tummapisamainen noita kissoineen oli iloa tuottava näky ja yllätys. Lomansa alkaakin vasta huomenna. Mummu pitikin nyt virpoa terveeks!

Ja yksinkertainen keittolounaamme sai lapset rientämään pikapikaa pöydän ääreen. Eivätkä vanhemmatkaan panneet pahakseen. Oli jouduttava tänään vielä moneen paikkaan. Teemasynttärit tuntuvat olevan in. Tänään oli tulossa yhden eskarikaverin kisusynttärit. Luudallaan liikkeellä olevan noidan pitkähäntäisen mustan kissan asu oli onneksi niin joustavaa materiaalia, että siinä se teema-asu oli. Kotitekoinen inkkaritytön nahka-asu löytyisi vielä meidänkin vaatehuoneen uumenista. Ehkä senkin aika tulee vielä. Oikeastaan nyt jälkeenpäin harmittaa, etten tullut keksineeksi omiin synttäreihini mitään sen kummempaa teemaa. No, suuri asia oli jo se, että yleensä sain ne aikaiseksi. Tosin pienellä painostuksella. Mukavia muistoja niistä jäi ilman teemaakin.

Heijastuksia

Ikääntyneen pimennysverhon
rei´istä piirtyy aamuruskon
helmiheijastenauha tummanharmaalle seinälle.
Tekee mieli koskettaa sitä.
Jokaisen aamun valoon on tunnustellen totuteltava.
Väistelen sujuvasti kirkkaat peilit ja samalla
suojaan kädelläni kirveleviä silmiäni.
Vanha puurolusikka on ystäväni.
Se ei ole liian kirkas, mutta kuitenkin käypä
peili ja näyttää tämänhetkisen totuuden todemmin.

Ylösalaisin.

Runotorstain 83. haaste.

"Olen puhunut ja huojentanut mieleni."

Suomi-äidin maine kiirii maailmalle testosteronin voimalla kiihtyvällä vauhdilla presidenttimme sukupuolesta riippumatta. Vaikka olihan ne liehuvat liekinvarret aikoinaan Euroopan huulilla.Vajaassa puolessa sekunnissa (14.3.2008 kello 19.04 CET) Google haki pienoisen demokratiamme ikeihanan ulkoasiainministerimme äskettäisiin putipuhtoisiin ja vaarattomiksi virallisesti julistettuihin tekstiviesteihin liittyviä linkkejä yli 21000 kappaletta.

Maailman tasa-arvoisimman maan päällysmiehet asettautuivat mennä yönä suut vinosti virneessä mediapetojen syöteiksi Brysselin yössä. Sinnekö se asia piti mennä selvittämään? Pantiin kerralla arvot tärkeysjärjestykseen. Pyydettiin hämmennnystä anteeksi koko Suomen kansalta. Mitä se jos oma vakikumppani unohtui listata tähän agendaan. Kas kun ei ollut rinnalla tukemassa. Se oli kai sitten siinä.

Kaikki on valtakunnassa hyvin, kun puolueen puheenjohtaja vihdoin pääsi palaveeraamaan hulabaloon aiheuttajan kanssa. Lausunnon rivien välistä ja nuoremman poliitikon otsaryppyjen asennosta jokainen voi tehdä omat loppupäätelmänsä median keskiöön päässeestä, tahallisesta tai tahattomasta, *sekstiviestittelystä. Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista antaumuksella ja itseään säästämättä. Se ei ole jäänyt tekemättä, vaikka aikaa vievää puuhaa viestien näpelöinti kyllä on. Mutta kun komiteoista, istunnoista, virka-auton takapenkiltä esmes ei kenellekään kuulumattomia yksityisasioitaan voi tavan rahvaan tapaan ääneen kailottaa.

Onneksi olemme mobiiliviestinnän huippumaita globaalisti ajatellen ja nokialaisella pääsee langattomasti ja laajoja kaistoja. Minkähänlainen vokabulaari uusimpiin virkakännyköihin on muuten syötetty valmiiksi? Naisosastolta täytyy löytyä tietyt kehonosat niihin liittyvine uhkeine adjektiiveineen. Alusvaateosastoa unohtamatta. Ellei esisyötetyssä sopivassa sanastossa löydy, kahdensadan **sekstiviestin sepittäminen pukstaavi pukstaavilta vie ehdottomasti liikaa työaikaa. Voihan työkännyköissä olla tietysti valmiiksi tallennettuna hätä-on-suuri-tilanteisiin räätälöityjä instantviestejä. Ellei niin vielä satu olemaan, annan tässä ilmaisen vinkin sisältötuottajille. Markkinarako on jo valmiina. Ellei se ole sitten kerrasta poikki. Jää nähtäväksi ja kuultavaksi.

* po. tekstiviestittelystä

**po. tekstiviestin

----

Pakinaperjantain 68. haaste.

Heijasteita sieltä täältä

Yllättävän kipeästi hermokipuheijaste viiltää milloin mihinkin raajaan, niskaan, korvaan... Se valitsee itse paikkansa lupaa kysymättä. Tilaamatta. Joitakin asioita on ollut pakko hoitaa. Tosin TK:n omahoitajan lomittaja sanoi, että jos on kovin huonossa kunnossa, lääkäri voisi tulla kotiinkin. Kotisairaanhoidon kautta. Taisin näyttää melko kivuliaalta. Istuminen on nimittäin edelleen kortilla. Autoon ujuttautuminen onnettomalla selällä vatsalihaksia käyttämättä vasta temppu onkin. En voi suositella.

Katselen ikkunasta jäälle noussutta vettä paljaiden harmaiden koivunrunkojen lomasta. Oravan olisin saanut kuvatuksi suoraan edestä, kun se käväisi kurkkaamasta keittiön ikkunan alanurkasta, mitä meillä syödään. (Eipä sattunut kamera hollille.) Kyllä, pähkinöitä ja suklaata joka päivä. Kohtuudella. Mieliala vaihtelee kipumittarilukemien mukana. Kunhan se ei vain jumittuisi alavireiseksi tänä aikana, jolloin lihaksia on käytettävä taiten ja varoen. Onneksi tänä aamuna oli ensimmäisen kerran jo vähän paremmin. Saattaa johtua antibiooteista.

Verenpainetta en viitsi mitata lainkaan, kun mielessä kiertää monenlaista. Sairaalamme muuttuneet hoitokäytänteet, odotuttaminen, jonotuttaminen akuuteissakin tilanteissa. Taisin suutahtaakin oman uloskirjaukseni yhteydessä, kun nuori hoitaja tuntui tietävän itseäni paremmin, mitä minun keskivartaloni kestää. Sopivaa pehmeää tukiliiviä ei minulle lainattaisi. Onneksi lääkäri ymmärsi ja sain lisätoppauksia.

Yhden perheenjäsenen sairaus koskettaa aina isoa piiriä, kehää läheisiä. Tekstarit lentelevät, puhelimet pirisevät. Päätöksiä on tehtävä nopeasti ja yhteistuumin. Kipeänäkin helposti syyllistän itseni jaksamattomuudesta ottaa ja lähteä. Osaanko antaa itselleni luvan olla terveesti (kummallinen ilmaus omalla kohdallani) itsekäs? Saanko sen luvan toisilta? Migreenikin ilmoittelee itsestään sahalaitakuvioilla. Toivottavasti se on vain sitä.

Hanget soi

Hanget soi, hanget soi,
jo kevät yli kenttien tuulee.
Rintani lyö, rintani käy,
taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi,
jo loppuvi talven valta.
Pyytehet pursuvi syömessäin
taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi,
ne Suomehen kevättä soittaa.
Toivo jo uus, usko jo uus
läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi,
ne soittavat Pohjan häitä.
Riemujen leivoset lemmestäin
jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi,
kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.
Rintani lyö, rintani käy,
min jäässä jo olevan luulin.

(Eino Leino, Yökehrääjä/runoja 1897)

Matti ja Matti ja Ilmari...

Sairaalassa saa kuulla yhtä sun toista: Suonenjoella on jo nähty neljä joutsenta. Ja kaloja tulee vallan mahdottomasti. Naapureille jaettavaksi asti. Kotona ikävöivä kissa ei syö eikä lähde ulos. Omassa kaupungissa ja naapurikunnassa ei ole riittävästi jatkohoitopaikkoja, vaan potilaita joudutaan makuuttamaan keskussairaalassa "turhaan".

Suomalaiset mäkikotkat (nuoremmat kuin Matti Maailmanmestari) valloittavat Puijon. Tiistai-iltana valtaisa jytinä havahduttaa meidät. Sen täytyy olla se ilotulitus. Viskovat rahaa taivaan tuuliin. Seuraavan päivän lehdestä joku lukee, että montussa ollut hevonen oli pillastunut paukkeesta ja nuori tyttö oli loukkaantunut. Mihin näitä ilotulituksia tarvitaan?

Iloitsin mielessäni Matti Maailmanmestarin paluusta - hetken. Aamulehteä ei olisi taaskaan kannattanut lukea. Ja jäi niitä muutama väliin. Samoin TV-ohjelmat ja radiokin melkein. Ratkoin paria ristikkoa, luin muutamia pakinoita ja runoja, raapustelin tunnelmia ruutuvihkoon. Tunnustelin ilmapiiriä. Pyysin miestäni tuomaan korvatulpat. Silmälapuistakin olisi ehkä ollut hyötyä. Sairaalassa on mahdotonta levätä.

Tiedot tallennetaan osastolla Mirandaan. Heräämössä Orbitiin (?) Kaikki tuijottivat tietokoneen ruutua. Vasta nukutuksesta heränneenä kyselin, oliko heillä siellä jokin uusi mielenkiintoinen ohjelma. Kyllä, pilotteja ovat. Katselin heräämön katossa olevia valtavan isoja ilmanvaihtoluukkuja. Ilmanvaihdon on oltava tehokas, etteivät työntekijät nukahda potilaiden hengitysilmasta heräämöön vapautuviin nukutusaineisiin. Sellaisia juttelimme. Eikös Orbit tarkoita kiertorataa?

Olin vasta kolmas leikkauslistalla. Odottaminen puoleen päivään oli vaikeaa. Kiitos espanjalainen anestesialääkäri. Löysit kertapistämällä kanyylille suonen. Nyt on taas kerran toipumisen aika...

*****

Mikä se saa minut, tavallisen (?) ihmisen avautumaan arjesta? Niin, mikä? Tänne verkkoon?

Aika laukkaa

Millainen kännykän hälytyksen tulisi olla, että sen kuulisi, vaikka laskee viuhuvaa aurattavan jyrkkää alamäkeä paksu pipo korvilla huppu päässä? Eilen en kuullut pikku-Nooran soittoa. Onneksi vaari kuuli. Olivat Oskarin kanssa tulossa mummulaan ihan kohta. Kiireeksi pisti. Lupasimme olla puolen tunnin kuluttua kotona.

Venyttelyt jäivät siinä tohinassa tekemättä ja varteni valittaa huonosta kohtelusta. Yhdessä tutkimme Tällainen sinä olet-kirjaa. Noora, 6v, pyysi mummun lankavarastosta paksuhkoa villalankaa. Hän halusi opettaa sormivirkkausta. Noora aikoi virkata kaulaliinan Oskarille, mutta käsityöstä tulikin nukelle rannenauha. Pari kertaa Oskarin piti kuitenkin kesken leikkien tulla mitattavaksi. Karkkipäivä meni siinä sivussa.

Tänä aamuna otimme termariin sopivan kuumaa mehua ja tummaa suklaata evääksi retkelle. Ajattelin venyttää kipeydet sillä millä ne olivat tulleetkin. Mutta ei se mennyt niin. Tuli yritettyä liikaa. Miten maisemat olivatkaan muuttuneet muutamassa vuodessa! Ja paikat olivat saaneet uusia nimiä tai sitten en tiennyt vanhoja. Jääladun keskeltä löytyi Hyyhmä, josta olisi voinut kääntyä Hukkaan, mutta suunnistimme kuitenkin Kossuun. Ja niin edelleen. Vielä jos tuolla kävisi... Ainakaan viiteen vuoteen emme olleet vanhastaan tutulla hiihtomajalla käyneet. Sisustus oli outo ja uusi. Entistä kaipasin. No, olivat pöydät ja penkit sentään vanhanvihreät. Ikkunalasien välissä oli hämähäkinseittiin tarttunut koivunlehti. Ainakin viisi vuotta sisustus oli ollut jo tällä uudella mallilla. En millään uskoisi. Aika laukkaa.

Paluumatkalla jäällä ravasi hevospari. Juuri ja juuri näköetäisyydellä. Eräällä kulkijalla taas oli viisi koiraa ulkoilutettavana. Kaupunkiimme oli kohonnut uusi järvelle näkyvä maamerkki. Hajahavainnoin ja kuvasin ja jaksoin nenä valkoisena takaisin autolle. Sisulla. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Palataan.

Pako

Kotona kahdenkymmenen vuoden kulttuurikerrostuma kirkuu raivaajaa. Parittomia sukkia lojuu siellä täällä. Virttyneet ja pituuttaan leveämmiksi venähtäneet teepaidat ja nyppyläisiksi kuluneet legginsit ovat vallanneet muiden kulahtaneiden vaatekappaleiden kanssa huushollin kaiken laskutilan. Saunakin on muuttunut varastoksi. Sinne ei juuri viitsi vilkaista.

Keittiön pinnoista ei alkuperäistä väriä näy. Ei juuri pintojakaan. Viikolla oli syttyä koko huusholli, kun pitkästä aikaa tuli mieliteko saada toustia englantilaisittain. Paahdin kärytti palovaroittimen soimaan. Työpöytä ja kaikki olohuoneen tasot pursuavat laatutavaraa, ilmaisnimitarroja (lastenlapsille postimerkeiksi) lehtimainoksista, sairauskertomuksia, lukemattomia laskuja, nessunenäliinoja, muutaman viime vuoden kalenterit tärkeine merkintöineen, muistilappuja käsittämättömine numerokirjainsarjoineen. Ovatkohan ne niitä salasanoja?

Vanhoja lehtiä, kuivuneita kuulakärkikyniä, monta kertaa käytettyjä ostoslistoja, terättömiä loppuun pureskeltuja lyijykyniä (ristikot, ristikot, sudokut!), paperiliittimiä , pumpulipuikkoja, CD-levyjä, käytettyjä paristoja, coldrexia, pumpulipuikkoja, kirjoja, relaksantteja, pyykkipoikia, kiemurtelevia johtoja, appelsiininkuoria, tilkkuja, kuulokkeita, erilaisia leluja, karstattua lampaanvillaa, omenansiemeniä, kuivuneita ruusunlehtiä osuu silmiini tältä istumalta vain jotakin pientä mainitakseni. Siivousprojektini on koko ajan alkamista vaille valmis. Puoliksi suunniteltu on jo melkein tehty. Yritän taas nousta tästä työ(?)tuolilta pesemään pyykkiä, raivaamaan tasoja.

Vaatekaappi ja kodinhoitohuone saavat minut heti huonovointiseksi ja pois tolaltani. Miksi heittäisin 35 vuotta vanhan Napisan-vaippapesuaineen pois? Tuo kotelomekko oli päälläni, kun esikoinen kastettiin. Ovathan nämä häälahjaksi saadut keittiöpyyhkeet jo reikäisiä, mutta heittää nyt lahja pois. Ei tule kuuloonkaan. Lasten vanhat verkkarit ovat aina kelvanneet minulle. Yhtään omaa verryttelypukua en ole koskaan ostanut ja silti näitä riittää liiaksi asti. Mitä nyt taskut ja resorit ovat rispaantuneet. Kelpoja collegehousuja on myös yllin kyllin.

Huonekalujakin on kahden asunnon verran. Yksi sänky on nostettu nurkkaan pystyyn tilan säästämiseksi. Odottamaan. Silloin tällöin ovikello soi. Niinä onneksi lyhyinä hetkinä saan vasemmalla kädellä vetäistyksi olohuoneen pöydän tyhjäksi. Kirjavalla matolla ei roskat onneksi näy. Sen verran ottaa naisen luonnolle tämä sekasotku. Ovelle mennessäni työnnän jalalla enimmät kengät naulakon alle, ettei mahdollinen tulija kompastu heti. Suljen auki retkottavat komeronovet ja uskallan avata oven. Ellei siellä ole joku ulkomaalainen opiskelija myymässä printattuja kissataulujaan opiskelurahojen toivossa tai naapurin poika tilauttamassa vessapaperia luokkaretkirahastonsa kartuttamiseen, siellä on yleensä onneksi hyvä ystäväni.

Hän tuntee minut ja elämäntilanteeni. Ymmärtää. Yhdessä pakenemme muistoihin. Jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme. Ympäristö unohtuu totaalisesti. Ei meitä kumpaakaan haittaa pölyiset pinnat, mustuneet katkaisijat ja ovenpielet. Arjen raadollisuuden jakaminen sielunsisaren kanssa on juhlaa. Siirrymme oitis toiseen todellisuuteen, missä materia menettää merkityksensä. Hetkiksi.

Ystävän lähdettyä katson kotiani taas omin, entisen perfektionistin, silmin. Jospa huomenna. Ellen itse jaksa, niin tilaan apua. Mutta ensin pitäisi siivota sen verran, että kehtaa pyytää tänne jonkun siivoamaan. Ikkunoiden likaisuus ei näy, kun käännän säleverhot kiinni. En anna tekemättömien askareiden stressata, vaan pakenen tätä leveää laajakaistaa pitkin taas kepein sormin luoksenne Blogistaniaan…

----
Kirjoitettu Allyaliakselle Varapakinaperjantaihin aiheesta Pako.