Parasta juuri nyt

Väkisinhiihtäminenkin voi olla hetkittäin kivaa. Kun pääsee taiteilemaan jyrkän mäen ylös ja vielä kaatumatta laskemaan vastaavan alas, olo on kuin lottovoittajalla. Hetkeksi unohtuu lavan alla kaihertava hiiri, joka tuntuu nakertavan hermoratoja kiireestä kantapäähän miten tahtoo. Otan riskin ja luotan hyvin huollettuihin suksiini ja vanhaan lihasmuistiin. Mukana kulkee kännykkä, jos sattuu haaveri.

Metsässä en ole yksin. Äskenkin huvitti, kun ties monennenko kerran pysähdyin oikomaan rankaani ja satuin vilkaisemaan taakse. Samalla suoralla näkyi kaksi muutakin hiihtäjää huilaamassa. Sanoin lähimmälle, kuuloetäisyydellä olleelle nuorelle miehelle, ettei minun takiani sentään kaikkien tarvitse pysähtyä. Taisin tuolla kuvablogin puolella kommenteissa valittaa, että valokuvaaminen ja hiihtäminen eivät sovi lainkaan yhteen. Nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Olen joka kerta olevinani kuvausmatkalla. Kaivan kameran esiin ja zuumailen. Metsä on tällä hetkellä mitä kaunein valkoisessa lumipuvussaan. Mitäs sitä kenenkään tarvitsee tietää, että ikähiihtäjän on vain pakko pysähdellä lepuuttamaan selkäänsä.

On vain hiukan paparazzimainen olo, kun kuvaa toisten hiihtäjien letkeää menoa. Kukaan ei ole toistaiseksi kieltänyt kuvaamasta. Kontrasti on valtava, kun lopulta sukeltaa ulos pehmeän lumen satumaailmasta. Sukset karahtavat sepeliin. Sitä paitsi eilen satuin paikalle, missä kaadettiin yhden nosturin ja neljän miehen voimin liian isoiksi kasvaneita pihakoivuja. Puiden ystävän sydäntä riipaisi, mutta luopumistahan tämä elämä on. Oksista paljaaksi karsittu ja latvottu, mutta vielä pystyssä seisova koivunrunko on vain tosi rujon näköinen. Jotenkin se vanha maalaistapa kaataa puu ensin, ennen karsimista, tuntuu lempeämmältä lähdöltä.

Mestareita in spe?

Eilen aamulla Puijon monttu vilisi pieniä hiihtokoululaisia tai -kerholaisia. Teki pahaa (vallan vihloi omaa selkää) katsoa muutamien lasten lipsuvia suksia. Olkoon latu kuinka hyvä tahansa suksien pitää pitää. Luisteluhiihto on asia erikseen. Siinä pito käsittääkseni pilaa koko homman. Nykysuksien huolto on kai niin vaativa taitolaji, ettei kaikista vanhemmista ole siihen. Opettaja ei puolestaan millään ehdi huoltaa kolmeakymmentä suksiparia. Tai sitten koko liikuntatunti menee siihen.

Eilen saattoi olla talven korein päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tietenkin jo lämmitti. Räystäät tippuivat. Oli maaliskuinen sää. Muistan, miten joskus 70-luvulla pureva pakkasviima palellutti poskipäitäni samassa paikassa vielä maaliskuussa. Paikallinen tavaratalo järjesti siellä nimikkohiihtokisoja lapsille. Kaikki lapsemme vuorollaan olivat mukana. Niitä prenikoita löytyy tuolta lundialaatikostosta vieläkin lapsenlapsille ihailtaviksi.

On minunkin sukseni varmaan lipsuneet lapsuuden koululadulla. Luultavasti muistaisin, jos lipsuminen olisi ollut ylenmääräisen suurta. Ja siinä sivutuotteena olisin saanut ikuisen hiihtokammon. Päinvastoin. Aika kultaa muistot. Kummassakin päässä koulumatkaa oli isohkot mäet. Latu kulki rekiuraa myötäillen. Vasta viimeisessä peltoaukossa se oikaisi. Vaikka tien päässä asuimmekin, meiltä jatkui hyvä latu vielä kauempana metsän kätkössä olevaan naapurimökkiin. Se latu oli aina priimakunnossa. Nyt vertaisin sitä konelatuun. Kyseiseen mökkiin ei ollut edes puhelinta, joten kylässä käytiin melkein joka päivä jo postinkin takia. Posti kulki talosta taloon "kelkkomalla". Näin latu pysyi hyvänä läpi talven ja kesällä polku tasaisena ja sileänä. Nykyviestinaikana moni latu umpeutuu ja polku kasvaa umpeen.

Ihme

Sydäntalvella kukkaset kukkivat,
sydäntalvella puhkeavat puut.
Elo itse kun ihmeeksi tullut on,
sadut vaikenevat muut.

Hilja Haahti, Valittuja runoja, Otava 1926.

Liisa "ihmemaassa"

Olimme eilen muuttoapureina. Lapsiperheen muuttoa helpottaa, ( jos sillä tarkoitetaan muuton nopeutumista) jos lapset saavat muuta puuhaa. Eilisaamun kirkas aurinko lupasi meille leppoisaa ulkoilmaretkeä. Ja tehtiinhän se, mutta kovin leppoisaa siitä ei saatu.

Ensin kävimme porukalla hakemassa kotiin unohtuneen lompakon ja eväsrepun eväineen. Tsau-koira otettiin (kyllä, otettiin sanan varsinaisessa merkityksessä) myös mukaan. Lapsia oli kaksi, kelkkoja yksi ja koiria yksi. Sovittelimme kaikki yhdistelmät. Vuorotellen. Pelkäsimme, että koiruli saattaisi karata tottumattomilta. Koira ei ollut tottunut meihin emmekä me koiraan. Toisaalta taas, pienempi ei olisi lähtenyt koko eväsretkelle ilman koiraa. Joten mukaan vain. Eväiden syöntiä koira seurasi toki silmä tarkkana ja kuono pystyssä. Muuten koko ajan Tsaun suunta näytti olevan voimallisesti omistajiensa tykö. Tuulta pidimme rannan uimakopissa. Seuraavaksi alkoi palella varpaita.

Huonoselkäisenä sain lähteä uuteen kotiin laittamaan perunoita kiehumaan. Nuorempi tahtoi mukaan, vanhempi halusi olla vanhassa kodissa. Siinä se olikin tenkkapoo. Karjalanpaistin ihana tuoksu tervehti ovelta, joten uuni ainakin toimi. Mutta hella ei ollutkaan hella, vaan jotakin aivan muuta. En nyt muista nimeä enkä viitsi guuglata. Joku taso, jonka käyttöohjetta tavasin, jotta löysin miten ja mille paikalla ja teholle mustalle kiiltävälle alustalle ihan tavallisen perunakattilan osaisi laittaa. Muutama puhelukin piti ottaa. Varmuuden vuoksi.

Seisoin pitkään uushellan vieressä ja ihmettelin, miksi se koko ajan vaihtaa väriä. Kokeilin sormella, kuumeneeko kattila. Siinä oli sentään perunoita kymmenelle hengelle. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tunsin olevani relikti viime vuosituhannelta, mikä pitää kyllä tavallaan paikkansakin. Miten kaikki kodinkoneet ovat muuttuneet niin monihipaisukytkinkäyttöisiksi? Kai se on hyvä niin. Mieheni sai muuten korjatuksi oman ikivanhan liesituulettimemme valon. Mutta alakerran televisio pimenee kuun loppuessa. Se on aikansa elänyt ja joutaa kierrätettäväksi.

PS. Onnea uuteen kotiin!
PPS. Lisäsin sivupalkkiin IVAN.RU-linkin, jossa on upeita kuvia Moskovasta.

Uskaliaasti jäällä

Kävin aamulla jäällä "hiihtelemässä" mieheni kanssa ensimmäisen kerran kahteen tai kolmeen vuoteen. Hiihtäminen ei ole luonnistanut selkäongelman takia. Viime talvena taas kelit eivät antaneet mahdollisuutta edes kokeilla. Nyt jään päällä on lunta jokunen sentti. Moottorikelkan ja -pyörien jälkiä siellä täällä. Muutama pilkkijä ja hevosen jätökset luistelu-uralla. Kolme muuta hiihtäjää. (Olemme aina niin aikaisin liikkeellä.) Latu-ura oli vedetty lähisaarten lomaan, entiseen paikkaan. Kai sinne uskaltaa silloin mennä, vaikka minä pelkään ritisevää, liukasta ja epätasaista jäätä. Rantaan on laskeuduttava melko jyrkkää rinnettä. Jo siinä oli tulla stoppi. Piti kävellä sivuttain ja siksakkia. Mutta mennä tahdoin.

Sain illalla luetuksi loppuun Paolo Coelhon Zahirin. Minua kosketti (mm.) se kohtaus , jossa kirjailija uskaltautui kokeilemaan suihkulähteen jääpeitteen kantavuutta. "Nyt ei parane kuitenkaan ajatella mahdollisia seurauksia, olen jo ottanut ensimmäisen askeleen, joten minun on mentävä loppuun saakka." (s.260) "Jäähän ilmestyy railo - siitä huolimatta tiedän onnistuvani, sillä olen kevyt, höyhenenkevyt, voisin vaikka kävellä pilvissä enkä putoaisi maahan. " (s.261-262)

Askelia tai tasatyöntöjä, kuinka vain, pelkokertoimen kanssa pyristelin eteenpäin. Jäällä olin kuin arolla koko sielullani ja kireällä kropallani, ilman menneisyyttä, ilman tulevaisuutta. Jääkenttä vastasi kuin aro. Tuulella, tänä aamuna ei liian navakalla. Posket kuitenkin punehtuivat ja aurinko puski pilviverhon raosta esiin juuri sillä hetkellä, kun saavutimme rantaviivan. Vieläkin tunnen, miten poskeni hohkavat eikä selkä tavanomaista enempää valita. Kannattaa yhä yrittää.

Siniharmaata sydäntalvea

Create Your Own

Jollet sä soita

Kelloja tikittää joka huoneessa. Kaularangan fasettien nakse selkää oikoillessa lomittuu sujuvasti samaan rytmiin. Neljän maissa selkä vaati liikkeelle. Kirkasvalolamppu on vielä keittiön seinässä. Päivät ovat kuitenkin jo valostuneet niin, että sen voisi laittaa pois. Mutta anopinhammas oli vallan menehtyä liikakosteuteen kestokasteluruukussaan. Annan sen nyt ottaa keinoaurinkoa keittiön pöydällä. Täksi päiväksi luvattiin kevään toistaiseksi kauneinta päivää. Aurinko ei ole ainakaan vielä näyttäytynyt. Lunta leijailee. Puhdasta pehmeää lunta. Tuulee.

Itse käyn valohoidossa kaksi-kolme kertaa viikossa. Muuten ihan mukava ohjelmanumero, mutta matkat eestaas ja vaatteiden riisuminen ja pukeminen käyvät työstä. Kengät ovat hankalimmat. Nilkat vaativat tuen, jota sujautuskengät eivät anna. On vetoketjua ja nauhoja. Tarranauhojakin. Muutaman minuutin ajan mustamuovisten silmäsuojien läpi tunkeva valo ja lämpö eivät ehdi kuljettaa minua mihinkään kiristävästä kropastani. Aina kun astun sairaalan ovesta sisään, muistan. Tulee jotenkin ohut olo. Olen siirtänyt kirurgian poliklinikalle soittamista, vaikka tulevaksi luvattua kirjepostia ei ole kuulunutkaan. Soitan, en soita, soitan...

On asioita, jotka vain on tehtävä, vaikka ei haluaisi. Ja nyt sitten lopulta oli soitettava. " Paperit ovat ehkä konekirjoitusjonossa. Siellä on kahdenkin viikon jono meillä. Mikä se sotu-tunnuksenne onkaan? Hetkinen, katson täältä koneelta. Ette kuulukaan enää tänne, vaan se osasto hoitaa tämän asian. Lähetteessä on kyllä jo hyvinkin lähellä oleva päivämäärä, mutta todennäköisesti paperinne eivät ole käyneetkään osastolla. Ei, ne näkyvät olevan toisella poliklinikalla. Kyllä teidän nyt pitää tänään soittaa sinne itse. Numero on... Sinne voi soittaa kahdesti viikossa kahden tunnin ajan. Soittakaa heti tänään." Entä jos en olisi soittanut?

Kuuntelen harmistuksen pois. Tässä on tarpeeksi poweria. Hurmehurmaa. Soitan taas iltapäivällä.

Junalippu

Elviira matkustaa harvoin junalla. Entuudestaan hän kuitenkin muistaa, miten lipun tiedot eivät tahdo millään jäädä mieleen. Nyt hän päätti pelata varman päälle. Hän on opetellut lipun tiedot ulkoa. Mies printtasi lipun Elviiralle netistä. Vaunun numero on 7 ja siinä paikka 27. On aikaakin opetella tärkeät numerot. Ja oppihan Elviira. Hänellä on erilaisia tekniikoita l. muistisääntöjä numerosarjojen mieleen painamiseen. Itse kehiteltyjä. Pitää vain aina valita se paras.

” Vuonna 727.”

” Heinäkuun 27. päivä.”

” Heinähelmiheinä.”

” Seitsemän kaksikymmentäseitsemän.”

” Seitsemänsataakaksikymmentäseitsemän.”

”Kahdeskymmenesseitsemäs heinäkuuta.”

” Heinäkuun kahdeskymmenesseitsemäs.”.

”Huone 27 7. kerroksessa.”

”Miksei Paikka 27 vaunussa 7?” mies jo tohtii ääneen ihmetellä.

”Ole hiljaa nyt. Kerros 7, huone 27.”

”Kaksi seiskaa ja välissä kakkonen.”

”Kaksi seiskaa. Tämä on paras muistisääntö. Vain kaksi sanaa tai siis numeroa tarvitsee muistaa. Minullahan on näkömuisti. Muistan kyllä, että se kakkonen on niitten seiskojen välissä. Ihan taatusti.”

Elviira laittaa lipun vaaleansinisen popliinitakkinsa vetoketjulliseen povitaskuun. Aika on tiukalla, joten hän säntää matkatavaroineen asemahallin poikki kohti ykköslaituria. Hän on painanut numerot tiukasti mieleensä, ettei tarvitse sitten se lippu kourassa matkatavaroiden kanssa enää asemalaiturilla temppuilla. Putoaa vielä raiteille koko lippu. Jos vaikka tuuli sieppaa. Kerran teki sen. Pääsee suoraan oikeaan vaunuun. On se niin työlästä ja hankalaa junan liikkuessa etsiä paikkaansa…

Samaa junaa osuu odottelemaan entinen jumppakaveri Aini. Joka kerta juna-asemalla tapaa jonkun tutun. Vaihdetaan kuulumiset siinä puupenkillä, valitetaan pikkuvaivat. Elviira varmistaa seitsemännen kerran, että lippu on yleensä mukana. Junan saapuessa Elviira kysäisee Ainilta:

"Mikä vaunu sinulla muuten on?"

"Kakkonen."

"Niin on muuten minullakin."

******

Tarina Pakinaperjantain 66. aiheesta Lippu

Muistoja pukkaa

Eilen olin menossa fysioterapiaan oikeastaan talven ensipakkasessa. Kadulla käveli ohi vaalea nuorukainen frakissaan. Niin, oli wanhojenpäivä. Ensimmäinen ajatus oli, että häntä palelee viimassa ilman päällysvaatteita. Mutta eihän nuoria viluta.

Luettuani tänään päivälehdestä, miten juhlakampauskin on tänä vuonna saattanut maksaa 50 euroa (puvuista puhumattakaan), tuli mieleen aika 60-luvulla. Silloin kyseiseen juhlapäivään ei satsattu kovinkaan paljon rahaa. Minulta ei ainakaan mennyt kovin paljon. Ajat ovat muuttuneet. Seurasin lukemattomat penkinpainajaiset ja wanhojenpäivät työssäni. Vuosi vuodelta niihin satsattiin yhä enemmän rahaa. Päivä prinsessana sai maksaa mitä tahansa. Isäparat.

Osallistuin minäkin päivään toki 60-luvulla. Tuolloin riitti vanhahtava pukeutuminen, rahvaanomainenkin kävi. Kävin siis opiskelukortteerin lähistöllä olevassa maalaistalossa kysymässä, löytyisikö vanhan emännän vaatevarastosta lainaksi jotakin sopivaa asua. Ensi hämmästyksestä päästyään emäntä etsi minulle hämyisestä tuvastaan pitkän ruudullisen kellohameen ja jonkin vanhan takin. Hartiahuivi löytyi omasta takaa. Hiukset kiedoin itse nutturalle. Ja siinä koko koreus.

Oli joillakin luokkatovereilla silkit ja satiinit ja kampaajan laittamat hiukset. Ehkä oli kyse rahasta ja sen puutteesta. Toisaalta sekin vaikutti, että voimistelunopettajamme valitsi, ketkä saivat osallistua vanhoihin tansseihin. Vai päättivätkö opettajat porukassa? Nykyään sentään kaikki saavat osallistua eikä ole toisaalta pakko. Tuolloin ulkopuolelle jääneillä oli varmaankin samanlainen olo kuin pesäpallojoukkueen valintatilanteessa. Kuka valitaan ja missä järjestyksessä? Muistan, että minusta ei tuntunut yhtään hauskalta seurata sivusta toisten tanssikiekoiluja. Olisin halunnut olla mukana. Opetussuunnitelmat ovat nykyään tavoitteiltaan erilaisia. Ketään ei saa syrjiä.

Iltajuhlaa ei järjestetty ravintolassa, vaan erään luokkatoverimme kodissa. Se oli isohko (silloin ainakin tuntui siltä) maalaistalo. Nyyttikestiperiaatteella. Luokanvalvoja oli luonnollisesti mukana ja linjuriauto oli kulkuneuvona. Onneksi oli, koska tuolloin talvet olivat niitä entisajan kunnontalvia. Pakkasta oli 31 astetta. Omat ajopelit olisivat saattaneet hyytyä pakkaseen. Kotiin pääsimme kommelluksitta. Muistaakseni yhtä poikaa lukuun ottamatta kaikki luokkamme oppilaat olivat mukana. Olimme laulavainen luokka. Siis linja-autossakin riitti tunnelmaa.

Kirjoitin mitä kirjoitin...

Paju heitti taas haasteella. Tämä ei ollutkaan helpoimmasta päästä. On tullut kirjoitettua kaikenlaista. Selatessani postauksia pieni epätoivon poikanenkin pääsi iskemään. Havaitsin lukeutuvani omien vaivojeni valittajiin (Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki.) Omalla kohdallani voin reilusti sanoa: Vaivojensa vanki valittaa vaivojaan. Siksipä silloin tällöin, aika useinkin, mielessä pyörähtää ajatus painaa tuota DELETE-nappulaa. Jos se vaikka deletoisi vaivatkin.


Mutta nyt haasteeseen:

Säännöt:

1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe

Ystävyys

Rakkaus

Minä itse

Mitä tahansa


2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin. (Tämä haaste näkyy kiertäneen jo niin kauan, että on vaikea löytää viittä haastettavaa. Löysin kuitenkin kolme.)

Haaste: Tanssityttö, Enkelin päivä, ja Kynä kädessä

3. Lue postaukset ja jätä halutessasi kommentteja.

Pala sinistä taivasta

Eilisen hernerokkasumun jälkeen auringonkehrä näyttäytyi vihdoin nyt iltapäivällä. Tuo kuva on kyllä viimekesäinen. Pitkän tauon jälkeen puiden latvuksissa seilaavien pilvien takaa tänään puikkiva aurinko näytti ensin aivan kuulta. Paksujen pilvien läpi sitä sieti katsoa paljain silmin. Pinnisteltyään aikansa, tuulenvireiden avustamana, se pääsi läpi. Uskomatonta! Nyt varmaankin sitten ensi yönä vihdoin pakastaa. On kuin uusi aamu!

Olen testannut rajojani liikakävelemällä uudet liukuesteet kengänpohjissa. Yöt ovatkin sitten tehneet tiukkaa. Toisaalta olen nukkunut syvemmin sen mitä olen nukkunut. Äkkinäinen liikahappi antanee unta. Totuin jo pehmeäpintaisiin uustalvisiin kävelyteihin. Niinpä tänä aamuna (viime yönä oli jo jäätävää) oli käännyttävä kesken kävelyn takaisin. Tai ei kesken. Ei minulla oikeastaan ole tavoitteita. Kävelen kävelläkseni minne nenä näyttää ja aina sen verran kuin jaksan. Kamerankin olen jättänyt suosiolla kotiin. Minulla on kyllin tasaharmaita kuvia. Ei enää niitä. Valoa kehiin.

Nyt on viimeistään myönnettävä, että pelargoniat eivät selvinneet tästä talvettomasta talvesta. Uutta multaa ei niihin tarvita. Mustanmerenruusun kävyt sen sijaan olivat jo alkaneet pyrkiä kohti valoa pimeässä talvipiilossaan. Varovasti irrottelin ne rutikuivasta mullasta ja siirsin uuteen ja nostin valoon. Piikkikruunusta katkaisin latvan, jotta se haaroisi. Ensimmäisen kerran huomasin, miten sen varsi alkoi itkeä maitomaista nestettä. Saa nähdä, miten sen kanssa käy. Ehkä ei ollut oikea aika leikata sitä.

*****

JK. Hyvää ystävänpäivää! Laitan tämän "musiikki-online-e-kortin" ajoissa postiin. :)

Pilvibongarin kesämuistoja

Jogurttia, partituureja, kiirettä

Muistin aivan oikein. Tarkistin, että Suomessa jogurtin teollinen valmistaminen alkoi v. 1966. Tutustuin kyseiseen uuteen tuotteeseen perusteellisesti työpaikkaruokailun yhteydessä. Olin opintojen ohessa puolipäivätyössä Suomen Musiikin Tiedotuskeskuksessa. Se sijaitsi tuolloin Kampinkadulla, josta on sittemmin tullut Urho Kekkosenkatu. Koko avara miljöö on umpeutunut.

Siitä jogurtista. Niitä oli neljää eri sorttia (mansikka, mustikka, ananas, neljättä en muista) ja ne oli pakattu neliön muotoisiin purkkeihin. Kannet olivat samantyyppisiä kuin nykyäänkin. Kaarina Kailan kuvittamat. Esimieheni, joka oli nainen, haetutti minulla jogurtit, kananmunat ja sämpylät kivijalkamaitokaupasta. Kahvia lisäksi. Kulut tasasimme. Olisi ehkä ollut viisaampi valinta syödä se Porthanian halpa lounas, mutta ei ollut aikaa. Ja olihan se jogurtti taivaallisen herkullinen uusi tuote. Luulen, etten olisi tutustunut siihen vähine rahoineni ilman pomon lempeää painostusta.

Minä olin toimistoapulainen, sihteeri, konekirjoittaja, kortistoija, monistaja, tsuppari, lehtileikearkiston pitäjä... Siis ihan mitä vain. Suostuin kaikkeen, koska se työ oli ihan toista kuin hammaslääkärin vastaanoton siivoaminen, jota olin tehnyt iltaisin sitä ennen. Tai tarvittaessa erittäin aikaisin aamulla. Minullehan maksettiin siitä palkkaa, jolla maksoin vuokran ja kaikki muutkin menoerät. Opintolainaa ei tarvinnut enää ottaa.

Opin paljon uusia asioita. Esimerkiksi sanat partituuri ja stemma. Ihan vain kuuntelemalla. En kysynyt. Nyt kysyisin heti, ellen ymmärtäisi. Oli Sibelius-monumenttia, Finland Festivalseja, Jyväskylän Kesää ja Savonlinnaa. Oli Aulis Sallista, Joonas Kokkosta, Rautavaaraa... Monistin isoja partituureja tuntisotalla silloin uudenuutukaisella xeroxilla Yliopiston päärakennuksen ylimmän kerroksen aulassa, vaikka en vieläkään tunne nuotteja. Lyhyet kappaleet monistettiin jollakin ihmelitkukoneella pimeässä vaatekomerossa ja ripustettiin keittiöön narulle kuivumaan. Pyykkipojilla. Pakkasin eri puolelle maailmaa lähetettäviä avokelanauhoja ja nuottikopioita tukeviin pakkauksiin ja kiikutin niitä pääpostiin. Suomalaista musiikkia vietiin.

Minulla oli aina kiire. En istuskellut kahviloissa, joita Kemppinen kumppaneineen parhaillaan radiossa muistelee. Oli tarkoitus valmistua äkkiä ja päästä kiinni leivän syrjään. Sellaisen opin olin kotoa saanut.

Heikoin lenkki?

Himmennyt laikukas peili
katsoo minua pitkään
eikä hellitä, ennen kuin tunnistan isotätini korvan,
isoäitini epätarkan hiusrajan,
isäni vihreät eriparisilmät,
ikiomat naururypyt silmänurkissani
ja oman sairaushistoriani
jättämät jo vaalenneet mutta ikuiset arvet.

Katson takaisin ja tunnustan
kuuluvani katkeamattomaan
hiuksenhienosta kultalangasta solmeiltuun äitien ketjuun
ties monennessako polvessa.

Hymyilemme toisillemme.
Minä ja menneisyys.

------

Runotorstain aiheesta historia.

Kevään kurssit- haaste

Tutkittuani tarkoin paikallisten opistojen tarjoamia kursseja totesin seuraavien kurssien puuttuvan. Otin välittömästi yhteyttä ja tarjosin vuosikymmenten kumuloimaa kokemustani ao. aiheista. Rahat löytyivät heti. Yksi kursseista on valitettavasti
jo täynnä. Haaste löytyy tekstin lopusta. Itse en haasta tällä kertaa ketään henkilökohtaisesti. Tästä voi kuka tahansa jatkaa, jos kurssit kiinnostavat. :)

1. Itkuvirsikurssi. Kurssiseloste tälle kurssille, jolle itse haluaisin osallistua, löytyy haasteen antajalta l. Pajulta.

2. Sairaan hyvä potilas. Kurssiseloste: Kurssilla opitaan kantapään kautta, miten selviytyä yliopistollisten keskussairaaloiden polilta-polille-kierrätyksessä. Käydään läpi FAQ (Frequently Asked Questions = usein kysytyt kysymykset) sopivine vastauksineen. Pukeutumis- ja elekoodisto. Runsaasti itsenäistä opiskelua. Kurssimateriaali: osallistujat tuovat mukanaan omat epikriisikopiomappinsa, joiden pohjalta laadin jokaiselle PSK:n (Personal Survival Kit = henkilökohtainen selviytymisstrategia). Kurssimaksu määräytyy mapin paksuuden mukaan 100 euroa/sentti. Osallistujamäärä rajoitettu. Pidä kiirettä.
   
   

3. Lasikatto joustavaksi. Viikonloppukurssi. Kurssiseloste: Tavoitteena on estää naispuolisia hierarkian huipulle pyrkiviä satuttamasta itseään lasikattoon. Lasikatto pehmennetään kemiallisesti kaikkien fysiikan lakien vastaisesti joustavaksi ja naisenmentäväksi. Kurssipaikkana on vain osallistujille ilmoitettava salainen lasikattoinen ostoskeskus jossakin päin Eurooppaa. Osallistujilta vaaditaan vähintään keskikoulun neljännen luokan kemia edes ulkolukuna opittuna. Kurssimaksu 500 euroa. (sisältää kurssipaikan vuokran)
   
   

4. KKK-kurssi. Viimevuotisen KK (Kurjuuden kuppila)-kurssin tilalle oppijoiden toivomuksesta. Keskinäisen kehumisen kurssi soveltuu kaikille blogistanilaisille. Kurssi on todettu toimivaksi ja todella tehokkaaksi valokuvabloggaajien puolella. Kurssiseloste: Tavoitteen suunta on yhteneväinen toisen tarjoamani kurssin KKK (Kasvojenkohotuskurssi) kanssa. Lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Blogiuskottavuutesi nousee itsetuntosi ohella ja samalla saat näppärät kotiohjeet naururyppyjen lisäämiseksi suunympärysjuonteiden kustannuksella. Yhteistoiminnallinen kurssi. Osallistumismaksu mitätön 30 euroa, koska materiaalina olemme me itse. Kiintiö on valitettavasti täynnä jo ennen ilmoittautumisajan alkamista. Kokeile onneasi vuoden kuluttua.
   
   

5. Uussanat ja –sanonnat. Oletko törmännyt käsittämättömiin sanoihin netissä, sähköposteissa, kännykkäviesteissä? EVVK, LOL, IMHO… Kaipaatko Setälän kieliopille jatko-osaa? Ehkä se on tässä. Kurssiseloste: Tietoverkon seittimäisessä viidakossa syntyy päivittäin uusia sanoja ja ilmauksia. Olen kerännyt sanastoa ja lyhenteitä kuin muinoin kasveja ja kurssilla perustamme ryhmäblogin, jossa selvitämme tämän uuden fraseologian semantiikkaa, etymologiaa, frekvenssiä jne. Tällainen innovaatioblogi on yhteistoiminnallisuutta parhaimmillaan. (Vrt. edellinen kurssi.) Kiinnostuneita pyydetään ilmoittautumaan välittömästi, koska optimaalisena ryhmäkokona pidän kymmentä bloggaajaa. Kurssimaksua ei ole. K60. Valitettavasti.
   
   

(Lisäksi minulta on pyydetty Pidä pääsi-kurssia, joka sopisi kurssin 2. oheiskurssiksi, koska kurssilla opetellaan kommunikaatiotaitoja. Esimerkkitilanne: Sinulla on selkeä ja varma käsitys omaa elämääsi koskevasta asiasta (vaivasta). Menet lääkärin vastaanotolle ja hän saa sinut uskomaan, ettei ko. vaivaa ole. Kyse on mielipiteiden vaihtamisesta. Ei ole tarkoitus jättää omaa mielipidettä ja ottaa mukaan esim. lääkärin mielipidettä. Pidä pääsi-kurssi auttaa sinua pysymään kannassasi, olkoonkin vaikka väärä. Onpahan oma. Kunhan pysyt topakkana etkä suostu manipuloitavaksi. En lupautunut tähän, koska oma tormakkuus on vielä hiukan hakusessa l. oma jämäkkyys- l. assertiviteettikurssini on vielä kesken.)

Virallinen haaste kuuluu näin:
Here's what I have to do: Devise a list of 5-10 courses you would take to fix your life. It's more fun to be in classes with friends, so include one class from the person who tagged you that you'd also like to take. Tag five.
Siis ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

----Edit 19.2. Neulekirppukin haastoi samaan meemiin.

Jäähyväiset

Perjantai-illan lumimyräkkä kuorrutti puut ja kallioleikkaukset postikortinkauniiksi aivan etelää myöten. Silmät väsyivät vastaantulevan liikennevirran valoista ja muutenkin jatkuvasta varuillaan olosta. Perille päästyä päätin kuvata aamulla kokovalkoista maisemaa.

Neljältä heräsin myrskytuulen ääniin. Noustuani totesin tuulen riisuneen puut taas entisenlaiseksi. Ajattelin, miten jaksan puolilta päivin alkavat hautajaiset. Riepova tuuli ja hetkittäinen hiljaisuus puhuivat minulle pimeässä. Elämästä. Ja kuolemasta. Jäähyväisistä. Ikävästä. Onko nenäliinoja joka taskussa? Miten kylmä minulle haudalla tulee? Mietin, keneen tukeudun, kun mieheni kantaa arkkua.

Kaikki järjestyi. Kukkalaitteesta taittui vain yksi lempeän oranssi sarjaneilikka. Mutta oli sitä lunta ollut, koska joka paikassa oli jalat kasteleva muutaman sentin loskakerros. Liukkauttakin piti varoa. Kotimatka oli sitten jo helpompi. Tie oli sula. Läheinen oli saateltu kirkkomaan multiin. En tuntenut ruusujen tuoksua yhtä voimakkaasti kuin kesällä. Mutta tiedän, että ne tuoksuivat.