Kun on särkyä

Pari päivää sitten huomasin, että takapihan valkoiset syysleimut ovat jo osin auki. Syysleimut! Elokuuhan vasta alkaa. Etupihalla eivät sentään vielä. Mustaherukat alkavat maistua hyviltä. Jopa sorsat taapertavat rannasta marjavarkaisiin. Muutamana aamuna laiturilla on levännyt useita keltaista koivunlehtiä. Aalloilla enemmänkin.

Eilen keltainen koivunlehti oli jo tarrautununut auton tuulilasiin. Ja tuuli on käynyt viileäksi ja niin puuskaiseksi. Tänä kesänä vedet eivät ehtineet lämmetä ennen Jaakkoa. Siitä huolimatta olen useana aamuna käynyt, siis vain käynyt vedessä. Jos siellä viipyy pitempään, kylmä yllättää jonkin ajan päästä sisällä, vaikka olisi kietoutunut vilttiin ja pässinpökkimiin harmaisiin villasukkiin. Miten se kylmä ehtiikin tarttua niin äkkiä. Hetken se kuitenkin hoitaa kipua upoksiin. Tänä aamuna minusta ei ollut menijäksi.

Joko se nyt meni, se kesä? Juuri seurasin vihreän vahvaa muutosta sävystä toiseen. Nyt pihjajanmarjat jo erottuvat oranssina. Tänään kuitenkin pihlajakin tuulen tuiverruksessa kääntää selkänsä. Päivänlilja onneksi ryhtyi vihdoin kukkimaan. Kahdeksan kukkaa tänään. Aurinkoja. Aluksi näytti, että kirvat syövät kaikki nuput. Kesäkuussa multaan pistokkaana laittamani piikkikruunu on myös kurottautunut kukkimaan asti. Mutta eivät ole parvekekukat viimekesäisen veroisia. Ei ole hoitajansakaan. Punakoiso kukkii ja kiertyy ja kiertyy ja on tukehduttanut kärhön alleen. Pitäisikö ottaa sakset ja raivata kärhölle paikka? Itsekin kierryn ja käperryn, ellen pakottaudu ylös ja liikkeelle. Kukat rakastavat lämpöä. Niin minäkin. Eteläpihan pelargoniat ja portulakat ovat selvinneet hyvin. Ei ota tuulet eikä ryöpytä sade. Mutta minulle ja takapihalle pohjoinen on puhunut liikaa. Siksi kai olen kompastua puna-apiloihin. Lillukanvarsista puhumattakaan.

Nyt sekin on nähty

Päätimme käydä Farmarissa päivittämässä vanhoja muistikuvia. Lapsena en koskaan päässyt moisiin näyttelyihin. Kuulin vain toisten käyneen. Kun päivälehti (SS) eilen kuvien kera sisäsivullaan esitteli lehmänhännän tuunausta hiuslakalla, pakkohan niitä meikattuja mansikkeja oli mennä katsomaan. Koko aamupäivän ajan uutisissa sitä paitsi mainostettiin arvovieraita (pääministeri oli tulossa, presidentti jo kävi) ja alkoi tuntua siltä, että muut vieraat eivät sitten taida olla mistään kotoisin.

Lähikoulun kenttä oli yksi P-paikka, josta kuljetus hoitui linja-autoilla nonstop 4 eurolla edestakaisin. Itse sisäänpääsymaksu oli kyllä melkoinen: 15 euroa. Yritimme kiertää kaikki ostoshoukutukset ja keskittyä olennaiseen. Ja, kas kummaa. Ennen kuin edes ehdimme valtavalla näyttelylueella karjaosastoille, pitkä ja hoikka pääministerimme seurueineen pyyhälsi editsemme. Tuli siis hänetkin bongattua. Oli siellä Pekka Puskakin. Muita tuttuja (sic) emme tavanneet, mikä sinänsä tuntui ihmeelliseltä.

Ja toden totta. Esittelylehmät (Ayshire) olivat putipuhtaita ja tuunattuja ja sliipattuja hännänpäätä myöten. Kelpasi niitä kuvata. Suurin osa lehmistä lepäsi katoksessa. Pari sonnia oli vastapäätä. Ne näyttivät jotenkin vaisuilta. Yhtä lehmää lypsettiin parressa keskellä päivää. Kaikki oli puhdasta ja kiiltävää. Raikkaanvärisiä koneita lehmänpesukoneesta yhden miehen klapikoneeseen. Motoista mönkijöijin ja rollaattoreihein jne jne jne. Sää ei ollut puolellamme, vaan vierailua hankaloitti sadekuurot ja ukkonen. Piti tuon tuostakin kiirehtiä katosten suojaan. Yhdessä karsinassa lötkötti emakko yhdentoista porsaan kanssa. Karju velmuili virkeänä viereisessä karsinassa. Alpakat olivat myös mielenkiintoisen näköisiä vieraseläimiä.

Väkeä oli liikkeellä todella paljon. Lapsiperheitäkin ihan pienten vauvojen kanssa. Askeleita oli soviteltava selän ehdoilla ja väenpaljouden ja sateesta lätäköityneen maaston vuoksi. Kolme tuntia moista taiteilua oli kylliksi. Perinneosasto jäi käymättä. Mutta sehän onkin tuttua. Onneksi kotimatka oli lyhyt ja pääsin heti sohvalle oikoseksi ja nukahdin hetkeksi. Ja rahaa ei tärvääntynyt enempää kuin olimme suunnitelleet. Kaikki on niin suurta, liian suurta, nykyään. Edelliskerralla näyttelyalue oli varmaankin puolta pienempi.

Metrilakua, savikippoja, T-paitoja, kuntoiluvälineitä, koruja, vaatteita... Helppo-Heikki oli paikalla.Tavaranpaljoutta ei voi kuvitella. Se pitää nähdä.

True Summer

Korpikylillä meikeistä ei tiedetty juuri mitään 50-luvulla. Sanomalehden kuvat olivat mustavalkoisia ja Kotilieden mainoksista muistan vain saippuat, Oiva, Lux, Sunlight. Niillä saisi ne maskit pois. Korkeintaan Vitalista ja Niveaa laitettiin naamavärkkiin, jos se silotusta kaipasi. Huulipunaa olin nähnyt vain Helsingin tädin huulissa. Aakkoset meikkaamiseen opin siskolta, joka kävi Helsingissä koulua. Aika nuorena hänen käsilaukustaan löytyi oikeaa huulipunaa ja jotakin kulmaväriä.

Kotikylän työväentalolla oli satunnainen elokuvailta. Me siskokset laitoimme itsemme koreaksi. Minun piti putsata hampaat ruokasuolalla, koska käytettävissä oleva huulipuna korosti liikaa mustikoiden värjäämää hammasriviäni. Kulmat vedin komeiksi mustiksi kaariksi, koska silloin minulla ei vielä ollut värianalyysin täsmätietoa. Meikatessahan pitää ottaa huomioon hiusten, silmien ja ihon väri. Kaikki ei matsaa kaikkeen. Vieläkin muistan, mikä hirvitys katseli minua kammarin peilistä ennen kylänraitille lähtöä. Mutta se oli kuulemma hienoa se! Luultavasti lähtömme ihmisten ilmoille ilman naamanpesua olisi evätty, jos vanhempamme olisivat olleet näkemässä. Vaatteista en muista mitään enkä elokuvasta, mutta sen muistan, ettei kukaan tullut edes juttusille kanssamme pihalla. Pitkät katseet kyllä muistan. Pimeässä salissa outo naamio ei aiheuttanut hämmennystä.

Äiti ei koskaan käyttänyt edes huulipunaa muista maskeista puhumattakaan. En minä muista, että se maalaaminen, kuten sitä silloin sanottiin, vasiten kiellettyäkään olisi ollut. Koulussa ei saanut kyllä pitää pitkiksiä eikä esiintyä meikattuna. Mallin perin äidiltä. Joskus nelikymppisenä aloin kaiken varalta sivellä Oil of Ulay:ta naamaani iltaisin, kun siitä tuli niin tyttömäinen olo. Suunnilleen samoihin aikoihin (olin kai itse vihjannut) sain äitienpäivälahjaksi sen värianalyysin. Se oli melko kallis, mutta sain sen sillä perusteella, etten tuhlaisi turhaan rahoja vääränvärisiin vaatteisiin. Sillähän sitä palvelua mainostettiin. Koko garderoobi olisi sitten yhteensopiva.

Ja totta se olikin.Väripaletin saatuani en löytänyt entisen vertaa oikean värisiä vaatteita. Rahaa säästyi. Silkkihuivimetkuilun lisäksi ko. analyysi-istuntoon kuului maski l. meikkaus juuri minulle, joka olen siis True Summer, sopivilla sävyillä. Valokuvakin otettiin ennen ja jälkeen.

En oikein tohtinut vilkuilla edes näyteikkunoita, kun lähdin analyytikon tai konsultin luota kotia kohti. Ikkunoiden pinnasta minua katseli vieras ihminen. Se en ollut minä. Rukoilin, ettei ketään tuttua tulisi vastaan. Hävetti kävellä autolta pihan läpi kotiovelle. Kaiken kukkuraksi eräs tuttavapariskunta oli juuri tulossa pistäytymään. Aioin kiireesti mennä pesemään koko komeuden pois, mutta en ehtinyt. Kauneus on tosiaan katsojan silmässä, koska mieheni ei pistänyt lainkaan pahakseen uutta lookiani ja vieraatkin vallan ihastelivat, miten luonnollisen kaunis meikki oli.

Tämän voi tietenkin tulkita vain yhdellä tavalla.

-----

Pakinaperjantain aiheesta Naamio/Maski

Suunnitelmia

Huomisen ohjelmaa ja aterioita mietin. Normaalit aamupuurot tietysti ja lounas lasten mieleen. Mutta välipalaksi vaikka pannukakkua ja mansikkahilloa. Mahdolliselle eväsretkelle lähilaavulle mehua ja nuotiomakkaraa, ellei sada. Uimarantakeliksi sää ei todennäköisesti käänny.

Korttelimuseo kaikkine vanhoine työverstaineen saattaisi olla kiinnostava juttu. Onneksi löytyi se iso kenkälaatikollinen niitä pikkupikkulegoja. Paperia ja väriliituja ja vesivärejä on aina varastossa. Tilkkuja, nappeja, pitsinpätkiä. Niistä voisi saada jotakin aikaan. Huominen näyttää.

Ja ne ihanat smurffit, joiden vuoksi Onni, 4v, sisarensa Iidan, 2v, kanssa on valmis aikuisena tulemaan asumaan nimenomaan tähän asuntoon. Onni kyseli kerran isältään, milloin heistä, siis isästä ja äidistä, tulee mummu ja vaari. Isä vastasi asiallisesti, että sitten kun Onnista tulee isä. Tuohon pieni, toki omasta mielestään jo iso poika (koska ison ja pienen raja on tuo 4 vuotta) tuumasi, että sitten hänellä on pitkä parta. Vieressä pikkusisko oli heti leikissä mukana ja sanoi saavansa sitten käyttää huulipunaa. Siinähän ne ovat: isän ja äidin tunnusmerkit. :)

Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa tuntui eilen olevan mielenkiintoisin kirja. Noora, 6v, ihmetteli, miten sinä mummu olet näitä kaikkia töitä tehnyt. No, en sentään kaikkia. Oli siellä minullekin outoja ja uusia sanoja. Piti esitellä leikkilampaalla keritsemistä, selittää orressa säilytettävien reikäleipien tekotapa, rukiinkorjuu sirppiä käyttäen, kuhilaat ja jopa riihenpuinti varstoja käyttäen. Ehti siinä käydä mielessä, että taidan alkaa olla historiaa itsekin. Kyseinen kirja tulee pienten yövieraiden mukana illalla tänne, ellei mieli ole yön aikana muuttunut. Noora pääsee nukkumaan yläsänkyyn ja Oskari, 4v, alasänkyyn, joka on maja.

Muistoja "Moskovasta"

Olen toki käynyt Moskovassa, mutta teinivuosien "Moskova" on aivan eri paikka. Se oli nimittäin työväentalo Höytiällä. Luin, että kyseinen punamullalla maalattu hirsirakennus on purettu jo 1970-luvulla, mikä tuntuu minusta oudolta, koska muistan sen olleen kutakuinkin hyväkuntoisen vielä 60-luvun alussa. Tietenkin teini-ikäisen tyttölapsen silmiin sattuivat muut seikat kuin mahdolliset talon vauriot.

Miksi se on niin syvästi muistoihini piirtynyt paikka? Ensinnäkin, siellä näytettiin kylän elokuvat. Asuimme tien toisella puolella Mäki-Matin myymälässä ja sivutoimiin kuului mm. näiden elokuvien näyttäminen. Luulen katsoneeni muutaman lapsilta kielletyn elokuvan työväentalon puupenkissä istuen, koska jouduin joskus jopa koneenkäyttäjäksi.

Toiseksi, edistysmielisessä osuuskaupassa toimi Naiset mukaan-toimikunta, joka järjesti joskus iltamia ja ainakin pikkujoulujuhlan joka vuosi. Me penskat saimme esiintyä niin paljon kuin vain halusimme, koska muista esiintyjistä ei ollut tunkua. Näyttämö esirippuineen ja takahuoneineen tuli todella tutuksi. Muistan olleeni juontajana, tervehdyspuheen pitäjänä ja tietenkin erilaisissa näytelmärooleissa.

Kolmanneksi, talossa tanssittiin iltamien lopuksi. Tuohon aikaan tanssilupa irtosi yleensä vasta rippikoulun käyneille, mutta mitä lie vanhempani ajatelleet, kun sallivat minunkin siellä notkua ohjelman loputtua. Ainakin yhden kerran joku haki minua tanssimaan. Aika häkellyttävä kokemus. Karkuunkaan en kilttinä tyttönä uskaltanut juosta. Kavaljeerin nimeä en muista, mutta kylän poikia hän oli ja osasi viedä, tanssitaidotonta. Sitäkään en muista, oliko musiikki elävää haitarimusiikkia vai oliko jo tuolloin dj:t keksitty. Kahvia ja virvokkeita oli tarjolla ja tupakansavua runsaasti. Vasta aikuisiällä olen tajunnut, että jouduin liian nuorena mukaan aikuisten juttuihin. Ehkä siksi tanssikärpänen ei päässyt puraisemaan. Kahden käden sormin voin laskea yritykset käydä lavatanssien seinäruusuna.

Edit 250707

Vaihdoin kuvan sopivampaan. Digikuvattu vanhasta valokuvasta (v.1971)

Niin muuttuu maailma

Joskus viitisentoista vuotta sitten kiersin Huuhkajankierroksen ensimmäisen kerran. Reitti kulki komeiden harjujen poikki, ylös ja alas, ohitti useita lampia ja suppia, seurasi Tiilikanjoen vartta. Minulla oli mielikuva avarista taivas-auki-maisemista.

Tänään otin tavallista suuremman riskin kuluttaakseni sen ajan, minkä vaari aikoi viipyä marjassa. Otin auton ja ajoin vaellusreitin alkupisteeseen. Luin opastaulusta: 6 km. No, eihän tuo ole matka eikä mikään, kun menen hitaasti ja hartaasti. Tutkin opastauluja ja opin ainakin kaksi uutta sanaa. Suppa ja juolua. Puolimatkaan asti menikin ihan mukavasti, mutta loppuosalla alkoi harjujen jyrkkyys verottaa voimiani ja koetella kärsivällisyyttäni. Valoa ja varjoja vilkkuva männikkökään ei enää näyttänyt kiehtovalta. Suo-osuudet olivat kauneimmat. Niissä oli taivas auki kuten silloin ennen.

Taivalsin koko matkan yksin. Puut olivat kummasti kasvaneet pituutta. Oli kuin olisin ollut aivan uudella reitillä. Selvät valkoiset merkinnät puiden rungoissa pitivät kyllä osin tien levyiseksi muuttuneella polulla. Eksymisestä ei ollut pelkoa. Pienkoneet pörräsivät vetäen purjekoneita ilmaan. Lukemattomat sinisiivet tuntuivat seuraavan minua. Teeri lehahti lentoon melkein jalkojeni juuresta. Loppumatkasta väsyin kuvien ottamiseen. En minä osaa vangita erämaamaisemia säilyttämisen arvoisiksi kuviksi.

Hiukan minua harmitti, kun parissa suopaikassa näin muutaman lakan. Olisi tehnyt mieli poimia ne suuhunsa. En kuitenkaan uskaltanut ottaa riskiä alkaa kumarrella ja kyykistellä. Kuka minut olisi sitten hilannut ylös? Vaikka olihan se kännykkä taskussa. Vongankosken lähestyessä pienkoneiden äänet peittyivät kosken kuohujen pauhinaan. Olin todella helpottunut, kun näin tutun automme viiden muun joukossa. Lähtiessäni vieraita autoja oli vain yksi.

Parkkipaikalla tapasin ensimmäiset ihmiset. Eräs pariskunta oli ollut laavulla piknikillä. Minun helteen uuvuttaman hahmoni nähdessään he kysyivät, oliko minulla ollut raskaskin reissu. Pakko oli myöntää, että oli. Liian raskas. Mutta toisaalta palkitseva. Aika kului nopeasti. Itsensä voittaminen vahvistaa, jos ei fyysisesti, niin ehkä henkisesti. Samaa kertoi tyttäreni Maria, joka oli tänään juossut juoksemalla kymmenen kilometriä. Jaksanut maaliin asti. Niinhän minäkin jaksoin. Hyvä me.

Savuista

Korpikyliltä löytyy paljon hylättyjä savuja. Niistä on jouduttu muuttamaan työn ja työnhakijoiden kohtaantomistoiveissa sinne, missä ihmisten on asuttava limittäin ja päällekkäin. Ja syötävä E-lisäaineisia ruokia, koska osittainenkin omavaraisuus on taajamissa käynyt mahdottomaksi. Ostimme aikoinaan kesämökiksi rappiotilan. Ensimmäisinä kesinä pihaamme pölähti milloin minkäkinlainen porukka. Jotkut tulivat peräti taksilla. Autiotalojen pihapiirit siis katsotaan jokamiehen maaksi.

Ihminen on tunnetusti utelias. Järven toisella puolella yhtä korkealla mäellä on talviasuttu talo. Katselin ikkunasta järvelle. Reppuselkäinen mies nousi rantapolkua. Kaikenlaisiin yllätyskulkijoihin jo tottuneina emme suuresti ihmetelleet asiaa. Tulosuunta vain ihmetytti. Hän ei sentään kääntynyt kiireesti pois kuten monet autolla mäelle nousseet. Autot kääntyvät ärhäkästi ja jättävät vain savuvanan jälkeensä. Tämä rehti isäntä sanoi huomanneensa piipustamme nousevan savua ja päätti tulla tutustumaan. Savu siis kutsui luokseen, vaikka emme arvanneet hallitsevamme savumerkkejä.

Savu toisaalta kirvelee silmiä ja työntää pois luotaan kuten jokainen savusaunan omistanut tai tulipalon silminnäkijä tietää. Minäkin. Joskus sattuu ja tapahtuu: Viime viikolla kyökin palovaroitin alkoi ulvoa kuin sireeni. Tuli vain hiukan savua sisään, kun viritin hellan uuniin tulta. Yritin kepillä toppuuttaa varoitinta, mutta se vain jatkoi ulvontaansa. Normaalioloissa huonokuuloiselta vaikuttava mieheni säntäsi sisälle.

Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Minä vain yritän hellan uuniin tulta.. Kyllä tämä tästä. Toisit edes kuivempia klapeja.

Ei sitä sillä lailla saa tällä kelillä vetämään. Mikset ottanut tohoa?

Vasta hiljan savustimme koko talon. Talven jäljeltä ja sateisina kesinä hormit ovat aina kylmänkosteat ja narraavat toisaikaisia tulentekijöitä. Tuli ensin ikään kuin ottautuu tuohisiin ja paperisuikaleisiin. Mutta mitä vielä. Selkäsi kun käännät, savukin kääntää suuntansa. Jos siinä vaiheessa erehtyy avaamaan tuhkaluukut, saa silmänräpäyksessä mustat noet silmilleen, hellaneduspellille ja pitkin lattiaa. Hetkessä huusholli muistuttaa savutupaa. On laskeuduttava kontalleen ja pidätettävä hengitystä samalla, kun yrittää kiirehtiä avaamaan ikkunoita. Jos vaikka läpiveto auttaisi. Ei auta. Piipun kylmä ilmapatsas on savua voimakkaampi syöksyvirtaus. Musta noki nuolee ahnaasti uunin kylkiä ja savun haju takertuu tiukasti vaatteisiin ja hiuksiin. Musta noki laskeutuu hiljalleen kaikille pinnoille. No, tulipa siivottua perusteellisemmin kuin olimme ajatelleet.

Yleensä ei kannata juuri minkään asian kanssa turhaan tohottaa, mutta kevään ensimmäisten tulien teko on tohottamisen väärti. Tuhkaluukut auki ja tuli tohoon ja siitä vain tohottamaan lämpöä hormiin. Ja pian savu alkaa vetäytyä oikeaan suuntaan. Ulos- ja ylöspäin. Mikä ihana veto ja humina! Pitää oikein mennä ulos ihailemaan, miten kauniina kiehkuroina savu nousee kahdesta piipusta ja vilkaista samalla vastarannalle, josko sielläkin savu vielä nousisi.

-----

Pakinaperjantain haastesanasta savu.

Jalkatuntumalla

Lämmin aamu vaatii liikkeelle. Päiväksi ei ole luvattu jatkuvaa sadetta. Kuuroja toki. Mäeltä näkyy kauas ja yhtä aikaa lähelle. Erämaajärvi siintää puiden lomasta ja narraa lähtemään luokseen. Astele vain reippaasti mäki alas, ylitä kapea suoalue, kuiva kangas, toinen kosteikko ja jo nouset kuivan mäntyharjun viertä kulkevaa polkua venevajalle. Se oli niin helppoa.

Puen ohuenohuen suunnistajatuulipuvun ylleni, otan sauvat ja laitan kännykän ja kameran vyölaukkuun vetoketjujen taakse. Korkeavartiset kumisaappaat jalassa ja tukiliivi tiiviisti alaselän tukena pujottaudun sateen löystyttämän pyykkinarun alitse tuomen ja lipputangon välistä Natura-polullemme mieheni kanssa. Minä olen menninkäisenvihreä päähinettä lukuunottamatta, miehelläni on oranssinen reppu marja-astioita ja vesipulloja varten. Hän kiirehtii edeltä. Lupaan tulla varoen. Onhan minulla se kännykkä.

Jyrkän rinteen näköalapaikat ovat kasvaneet umpeen parin vuosikymmenen kuluessa ja polkukin alkaa hävitä. Mutta minä muistan. Enkä eksy. En ole koskaan eksynyt. Enkä pelkää metsässä. Siellä olen turvassa. Muistan rinteen metsämansikat, peukalonpään kokoiset villivadelmat, kielot, Natura-alueen rajalla olevan kosteikon hirvenjälkineen, kaatuneet puut kiertävät polkukiemurat, milloin vaatteet kastelleet, milloin sääriä kutittanet metsälauhat. Polun poikki loikkivat lehtosammakot. Aluskasvillisuudesta lentoon pyrähtävät kanalintupoikueet. Isommatkin äänet ja maan tärähdykset, jotka olemme tulkinneet milloin hirveksi, milloin peräti karhuksi. Lumen lannistamien puiden oksistojen muodostamat juhlavat kaariportit, silmiin tökkivät kuivuneet kuusenoksat. Joka kerran pysähdyn katsomaan paikkaa, jossa elämäni ainoan kerran kohtasin valkolehdokin.

Eilisen kaltaista märkyyttä lakka-aikaan en muista. Suon ylittäminen käy työstä, mutta mieluisasta. Kuulen vain läheiseltä lentokentältä nousevien pienkoneiden ääniä ja hiljaisina hetkinä kuulen, miten vesi lirisee heti täyttämään jalkani jättämän kolon upottavalla poluntapaisella. Minä tahdon mennä venevajalle asti. Kuiva kangas minun on kierrettävä, koska en mahdu/pysty puikkelehtimaan tiheikössä. Hirvenjätöksiä on runsaasti. Ja perhosia. Vain yhdet kengänjäljet huomaan jäkälikössä. Marjat minun on suostuttava ohittamaan, jos aion jaksaa myös takaisin.

Kiertoteitsekin jalkani vievät minut tuttuja reittejä. Älänne yllättää minut täysin. Heinäkuista hiekkaista rantabulevardia ei olekaan, vaan vesi on niin korkealla, että kapeikon saarienkin kuvaaminen muuttuu hankalaksi. En näekään aaltojen piirroksia rantahiekassa. Siinäkin mistä tavallisesti poimimme puolukoita, juolukoita tai mustikoita, lepää tummanpuhuva vesi. Tyvenenä, anteeksipyytävänä. Minun täytyy palata samaa reittiä mitä tulin, koska korkea vedenpinta on muuttanut puron joeksi eikä minusta ole sen ylittäjäksi. Jalkapohjieni anturit kuljettavat minut saman maariankämmekän luo, josta otin tulomatkalla kuvan. Itsekin ihmettelen, miten tunnen nämä kankaat niin hyvin.

On helle, hyönteiset eivät haittaa minua, erämaan Natura-alueen seminaturistia. Annan auringon hoitaa. On hiljaista. Vain yksi lintu huutaa. Kalasääksi. Älkää tulko minun reviirilleni! Suon lähestyessä kuulen ääniä ja puen lisää vaatteita. Vastaani asteleekin enkelikiharainen nuorimies tyhjä marjasanko kädessään. Heitä on kauempana kaksi lisää. Salolla on tapana pysähtyä ja vaihtaa ajatuksia. Marjasadosta olemme samaa mieltä. Kierrän mättäät kelon oksassa riippuvan oranssisen reppumme luokse juodakseni vettä. Maariankämmekät ovat kauneimmillaan. Jatkan saman tien takaisin mäelle. Kosteimmassa notkossa mieheni saavuttaa minut ja yhdessä puuskutamme mäen laelle. Vasta nousun yläosassa suolta mukaan tarttunut kärpäsparvi alkaa hiukan ärsyttää. Tuvassa on taivaallisen viileää, vaikka auringossa lämpömittari näyttää +38 astetta! Ja sadekuuro osui kohdalle vasta noin tunti paluumme jälkeen.

Sadepäivän puuhia

Harvinaisen hämäränä heinäkuun päivänä voi vaikka istua (niin kauan kuin selkä sallii) koneella ja tuunata selaintaan mieluisaksi opittuaan jotakin uutta. Maria nimittäin neuvoi minulle, miten saan selaimen palkkiin suorat linkit useimmin käyttämilleni sivuille. Kaikki on helppoa sitten, kun sen oppii. Yleensä opettelen tätä yritys-erehdys-uusi yritys-metodilla.

Nyt säästyy muutama kyynärpään ja hartian liike, koska hiirtä ei tarvitse siirrellä yhtä paljon kuin ennen. Tosin tätä konetta voisi käyttää tietenkin ilman hiirulaistakin. Mutta tottumus on toinen luonto.

Joku aika sitten kuulin sattumalta radiosta kahdesta uudesta palvelusta verkossa. Toinen on ZYB, joka on tarkoitettu kännykän muistikortin tietojen tallentamiseen. Joskus voi käydä niinkin, että ne haihtuvat syystä tai toisesta taivaan tuuliin. Kuka sitten haluaa ja uskaltaa tätä palvelua käyttää, on asia erikseen. Toinen samaisessa radio-ohjelmassa esitelty palvelu on Respectance, joka on tarkoitettu edesmenneiden rakkaiden muistelemiseen, eräänlaiseen surutyöhön. Meille suomalaisille tällainen tuntuu vieraalta ajatukselta, ainakin minusta.

Lisäksi olen jonkin verran tutkinut blogipalvelua Ajatukseni.net. Näitä tuntuu riittävän. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko kukaan siirtänyt kokonaista blogia palvelimelta toiseen, minkä mahdollisuuden tämä tuttavuus mm. lupaa.

PS.

Kiovan metrossa on sortunut seinämä. Neljä metroasemaa on suljettu. Lentokentän (Borispolje) suuntaan menevät vaunut pysähtyvät Osokorkin asemalle, missä matkustajia pyydetään siirtymään maan päällä kulkeviin liikennevälineisiin. ( Uutinen sattui silmiini, selatessani Readeriä.)

Edit 12.9.

Tässä toinen linkki (via Maria) Respectance-sivustosta. Se kertoo palvelun synnystä.

Mansikka-aikaa

Taivas on taas tummanpuhuvin pilvien peitossa. Ehdimme kuitenkin ennen sadetta käydä laskemassa ne Puijon rappuset, joista mainitsin. Nyt sain 425 porrasta. Askelia tulee enemmän, koska portaat polveilevat kalliota myötäillen ja välissä on useita tasanteita. Ilma oli kuin linnunmaitoa, ei liian kuuma.

Jokunen päivä sitten hipsuttelin hiljakseen polkua rantaan anivarhain. Oli tyyntä ja niin hiljaista, että hätkähdin vaimeaa rapisevaa ääntä. Grilli savusi vielä. Yölliset grillaajat näyttivät uskaltaneen jättää hiilet hiipumaan. Valitettavasti he olivat jättäneet myös muovisen makkarapaketin päällyksen grillin viereen. Roskakorikin olisi olemassa. Tai omat roskansa voisi viedä mukanaan. Rapinan aiheutti siili, joka tunnusteli sitä pussia. Itse aiheuttamansa äänen vuoksi siili ei kuullut tuloani.

Vettä on tullut reippaasti. Alkukesän kuivuudesta ei ole enää tietoakaan. Keväällä alasleikattu tuhkapensas on oikeastaan vasta nyt ryöpsähtänyt kasvuun. Leikkaamattomat ojanpohjat ovat valkoisenaan mesiangervoja. Puijon laella ovat niittykukat runsaimmillaan niissä lämpäreissä, mistä nurmikko on jätetty leikkaamatta. Apilat, virnat, päivänkakkarat, ohdakkeet ja maitohorsmakin jo. Jasmiinin tuoksuakin aistii paikoin rivitalopihoilta. Täytyy vain yrittää sadekuurojen välissä käydä kävelemässä, ettei kesä karkaa käsistä. Kameran olen viime aikoina jättänyt usein kotiin.

Päivällä naapuri näkyi poimivan heinällisen mansikoita tyttärenpojalleen. Itse teimme mansikkamaitoa ostetuista marjoista. Säilöttävien mansikoiden ostoaika on aina hiukan arpapeliä. Loppuuko mansikat, laskisiko hinta, milloin olisi kuiva sää? Tosin em. asioilla ei enää ole kovinkaan suurta merkitystä, koska emme osta niitä laatikkokaupalla. Säästäväisyys voi olla nuukuuttakin. Itse asiassa meillä on luotettava mansikkakauppias, joka tuo marjat suoraan tilalta tuohon vajaan kilometrin päähän. Säästyy (sic) bensarahat.

Satuttavat sanonnat

”Olit pienenä niin pulleaposkinen ja pieninenäinen, että sivusta katsottuna nenäsi ei juuri lainkaan näkynyt”, kertoi äiti toistuvasti menneitä muistellessaan. ”Siis olin lihava”, ajatteli Anna Emilia.

”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äiti kerran ottaessaan mittoja kretonkileningin ompelemista varten. ”Miten niin, kaikillahan on?”, tuumi Anna Emilia hämmentyneenä.

”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra Anna Emilian istuessa kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverinsa kanssa. ”En halua olla isäni näköinen”, hän ajatteli.

”Kyllä ihmisen elämä menee pilalle, kun lapsen saa”, ohjasi isänäiti ainoan poikansa tytärtä. ”Siis meidän seitsemän sisaruksen, minunkin, takia äidin elämä on mennyt pilalle”, syyllisti Anna Emilia itsensä.

”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, luokanvalvoja sanoi Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska Anna Emilia oli luokkatovereitaan vuotta nuorempi. ”Mikä se?”, Anna Emilia vaikeni taas visusti.

”Miss Laaja doesn´t really know”, totesi enlantilaisen filologian professori approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen Anna Emilian yrittäessä vastata johonkin hänen kysymykseensä.

Näistä ja ehkä muista jo unohtamistaan ulkonäköönsä ja persoonansa luonnehdinnoista kehkeytyi Anna Emilian käsitys itsestään vuosikymmeniksi. Hän oli siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, näkymätön, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö, joka syyllisti itsensä miltei kaikista maailman asioista. Isä oli ylipainoinen, suorastaan hävettävän lihava mies. Anna Emilia oli itse aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näytti totuuden, hänelle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat ennustukset ja luonnehdinnat kaukaa menneisyydestä pönkittivät hänen vinoutunutta omakuvaansa. Hän oli kuunnellut tarkkaan.

Ei merkinnyt mitään, vaikka hän menestyi koulussa hyvin ja suoritti opinnot työn ohessa optimaalisessa ajassa. Edes puolison ihailevat sanat eivät muuttaneet hänen käsitystään itsestään. Työtovereiden ja ystävien kehumiset eivät tuntuneet uskottavilta. Hän pelkäsin elää, syntymäsäikähtänyt virkanainen, vaikka kaikki näytti olevan kunnossa.

Vasta isoäiti-ikäisenä lastenlasten sanomisia kuunnellessaan Anna Emilia on oivaltanut, miten vanhempien ja toisten merkkihenkilöiden lausumat ”totuudet” syöpyvät syvälle mielen sopukoihin. Ne muuttuvat itseään ruokkiviksi automaatioiksi, jotka ohjaavat ajatteluamme ja minäkuvaamme. Jos mikään tai kukaan ei katkaise tätä kierrettä, nämä profetiat alkavat toteuttaa itse itseään. Ne aktivoituvat milloin mistäkin tiedostamattomasta asiasta, vaikka jostakin tuoksusta, katseesta tai muiston laukaisevasta sanavalinnasta. Ohjelmoidut ”totuudet” käyttäytyvät samoin kuin jokin tietokonevirus kopioituen itsestään ja ulottaen lonkeronsa kauemmaksi ja kauemmaksi, syvemmälle ja syvemmälle. Kehomme jokainen solu muistaa menneet, kannustavat tai lannistavat sanomiset, ilmeet ja eleet, kosketukset.

Siksi Anna Emilia nyt yrittää valita omat sanansa harkiten.

-----

Pakinaperjantaille haastesanasta ennustus.

Muutot ja muistot

Erikoiselta kuullostava sana. Muutto. Olen muuttanut lähes kolmekymmentä kertaa elämäni aikana. Viimeisestä muutosta on kuitenkin kulunut jo 27 vuotta. Kyseisestä muutosta piti selviytyä erään elokuisen yön aikana, koska seuraavana aamuna kello kahdeksan minun piti olla uudessa työpaikassa uudella paikkakunnalla, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Muistan sen kuin eilisen päivän.

Miksi muuttoa mietin. Eräs naapuri on muuttamassa. Omassa kodissa kaikki säilytystilat ovat täynnä eikä ole voimia ryhtyä raivaamaan turhaa tavaraa pois. Sain kuitenkin kesävierailta sekä fyysistä että henkistä selkärankaa sen verran, että vaatehuoneeseen ilmestyi yksi tyhjää täynnä oleva hylly ja tyhjiä vaatepuita! Samaten kesämökin pölyiset vinttikomerot on "inventoitu" pikametodilla ja saatu viisi jätesäkillistä vanhojen lehtien vuosikertoja, vanhoja koulukirjoja, vihkoja yms kuljetettua sellaiseen kierrätyspisteeseen, josta niitä ei pääse hakemaan takaisin. Samalla on löydetty aarteita mm. iso pahvilaatikollinen pikkupikkulegoja. Luulin, että niitä ei enää ollut olemassa, koska olin vuosia etsinyt niitä kaikista mahdollista ja mahdottomista paikoista. Ehkä kadonneet kummilusikatkin löytyvät vielä jostakin.

En muuten muistanutkaan, että minulle oli joskus tullut sellainenkin aikakausilehti kuin Sputnik. Muistoesineiden arvottaminen on kiinnostava asia. Tunnearvo yleensä ylittää rahallisen arvon roimasti. On paljon mittaamattoman arvokkaita kuvia, paperilappusia, kortteja, kirjeitä, kiviä, pehmoleluja, nukkeja, vaatteitakin... Isoäidin rohdinpellavasta kutomasta rispaantuneesta pyyheliinasta ei saata luopua. Sen kertoman tarinan tähden. Korvaton kahvikuppi pysyy tukevasti lasivitriinissä, koska se on ainoa muisto mummolasta. Elämä on muistoja. Muistot ovat tarinoita. Tällä viikolla on sukellettu muistoihin, liian kiireesti tosin. Ja uudet tarinat ovat alkaneet itää siinä sivussa. Uniikit tarinat. Jokaisella omat.

Yhä ylös yrittää...

Vaikka aamu enteili sadetta, päätin tehdä sen taas kerran. Jos minua mitataan, niin kyllä minä mittaan itseänikin milloin milläkin. Ehdotin miehelleni, että hän menisi käymään kaupassa ja jättäisi minut siihen Puijon rappusten juurelle. Kiertäisin alas toista kautta. Otin kameran mukaan autoon, että sain kuvan ruispellosta. (Aika pieni asia saattaa olla iso kimmoke.)

Ajoimme auton parkkipaikalle, jossa hennonoloisia mäkihyppäjiä oli venyttelemässä ja lämmittelemässä ennen hyppyharjoitusten alkamista. Ihmettelin, miksi he siellä kadulla ja parkkipaikalla jumppasivat. Pitää olla kuulemma omissa oloissa, piilossa, etteivät kilpakumppanit pääse näkemään kaikkia treenejä. Ehkä juuri siksi.

Onneksi mieheni ei suostunut päästämään minua yksin kesän toistaiseksi hurjimpaan kuntokokeiluuni. Mäen laella alkoi nimittäin kaatosade ja olisi ollut melko ikävää odotella jossakin puun alla hakijaa. Yksi polttariporukka tuli vastaan. Kaksi reippaasti liikkuvaa naista ohitti meidät rappusten puolessa välissä. Siellä on onneksi reilusti tilaa, tasanteita ja hyvät kaiteet.

Huonoina hetkinä silmissäni siintää tulevaisuus paikalleen pakotettuna, mutta sisuuntuneena aina kokeilen rajojani. Yksi mittari on nämä Puijon rappuset (=portaat), jotka olen laskenut yksitellen kymmeniä kertoja, vaikka en taaskaan muista, kuinka monta niitä on. Yli 250 kumminkin. Ja minä nousin ne ylös hitaasti ja hallitusti välittämättä hiukkaakaan suhahduksista, jotka aiheutuivat harjoittelevien mäkihyppääjien suksista heidän liukuessaan ohitseni alas. Useilla kielillä siellä lähtölupia ja neuvoja jaettiin.

Muutama vuosi sitten tein saman lenkin jalkaisin kotoa asti parikin kertaa viikossa.

Ah, autuutta!

Sennillä on jotenkin levoton olo. Selkää juilii kuten tavallista. Olisi kuitenkin aika uusia vaatevarastoja. Jo juhannuksen jälkeisenä päivänä telkkarissa sanottiin alennusmyyntien alkaneen. Tietenkin vanhoja vaatteita pitäisi laittaa ensin pois, kun vain jaksaisi. Tämä vaateasia mielessään hän päättää katsella joitakin mainoksia. Itse asiassa niiltä ei voi välttyä, koska lehtien asia-artikkelit litistyvät olemattomiin kirkuvien ALE-mainoksien välissä. Isolla fontilla painetut ALE-prosentit pakottavat heikommatkin silmän verkkokalvon tapit aktivoitumaan. Nämähän näkee lukea ilman lukulaseja, Senni ilahtuu hetkeksi.

Osta nyt, maksa marraskuussa! Suu auki. DNA tarjoaa kahvia ja pullaa koko avajaisviikon ajan. Tuotteita rajoitettu erä vain nopeimmille! Valitse kolme, maksa kaksi! Shokkihintaan! Lomalukemista pikkurahalla! Tule heti! Tervetuloa koko perhe! Linssien ostajalle kehykset yhdellä eurolla! Aloita kuntoilu nyt! Harjoittele heinäkuu ilmaiseksi! Lomakriisit ruuhkauttavat perheasiain neuvottelukeskuksen. Ale Pupi. Sporttia screeniltä yötäpäivää! Ilmainen WLAN-netti! Autonvahauskone! Digiboksi! Taulu-tv! Navigaattori! Boxi-ale! Hyötykasvikuivuri! Digitaalinen alkoholimittari! Akkuruuvinväännin! Höyrymoppi!

Senniä alkaa huimata. Oikeastaan päässä alkaa höyrytä. Ei kai tuonne tarvitse lähteä? Samalla kun yhteiskunta supistaa ja ulkoistaa toimintojaan, liikekeskuksista on tullut mitä vaikuttavampia temppeleitä. Lasiset liukuovet imevät peilisalimaisiin katedraalienkorkuisiin sisuksiinsa kansaa jatkuvalla syötöllä. Sunnuntaisinkin soppaillaan. Joillakin on rukousnauhaa muistuttava ostoslista mukanaan, useimmilla ei. Jälkimmäiset antavat vapaan hengen kuljettaa ja johdattaa sopiviin heräteostoksiin.

Euforistisen valaistuneina ja kassit väärällään halvalla hankittuja tavaroita kotiin roudatessaan monet ns. markkinoiden uhrit huomaavat tulleensa petetyiksi.Tuli taas hankittua tarpeetonta, turhaa, vääränväristä. Alehuumattua ei katumus pelasta. Aletuotteita ei vaihdeta. Jumalainen heinäkuu! Ostosparatiisit! Tavarataivaat vai helvetin esikartanot? Enköhän selviä vielä noilla vanhoilla vetimillä, tuumaa Senni ja taittelee lehden biojätepussiksi.

Senni on huomannut, että Radio Ykkösessä tarjotaan heinäkuussa monenlaista näkövinkkeliä kirkkoon ja jumalaan. Tämä erilainen Jumalainen heinäkuu on alkanut kuulua puhe- ja musiikkiohjelmissa, kuunnelmissa ja dokumenteissa. Tiedettä, taidetta, virsiä, keskusteluohjelmia, haastatteluja. Yhteensä 160 tuntia ohjelmaa lähetetään neljän viikon ajan tabuttomasti, mitä se sitten tarkoittaneekaan. On hän kuunnellutkin jotakin. Kaikkea hän ei ole ymmärtänyt.

Maanantaina hän sen sijaan avasi Suviseuraradion ja kuunteli muutaman tunnin hiljaa rauhallista, dogmatisoimatonta tavallisen ihmisen puhetta tavallisille ihmisille. Tavallisista asioista, elämästä, perheestä, työstä ja arjessa jaksamisesta. Selvää suomea selvästi artikuloituna. Sydämen puhetta sydämelle. Perille meni. Tuli lapsuuskesät mieleen. Sunnuntait, jolloin puettiin parempaa päälle. Käytiin pyhäkoulussa. Kuunneltiin jumalanpalvelus radiosta. Herätysliikkeiden kesäjuhlien puheita.

Tänäkin viikonvaihteena ollaan uskon ytimessä. Tienvarsi-ilmoittelua lukuun ottamatta mitään räikeän kirkuvia mainosbannereita ei näy. Kansaa ei houkutella suurilla mainoskampanjoilla eikä alennuksilla, koska tarjottava elämän leipä ja virvoittava vesi ovat ilmaisia. Jos karismaattiset puhujat saavat kuulijan tuhlaajapojan paikalle, seurauksena on yleensä ilo ja rauha. Ja palautusoikeus on aina voimassa. Olisikohan siellä helpompi olla?

-----

Kirjoitettu Pakinaperjantain aiheen Ah autuutta inspiroimana.

Faktaa

Tuosta alemmasta heinäntekopostauksesta jäi pois eräs erittäin tärkeä osio. Ne viikatteenterät iskeytyivät usein kiviin ja vääntyilivät niin pahasti, että niitä piti käyttää sepällä korjuuttamassa. Muistan sellaisenkin työtehtävän saaneeni kerran lapsena. Ehkä velipoika oli mukana. Terät ovat rautaa ja painavat jonkin verran. Matkaa sepän mökkiin oli nelisen kilometriä ja jalkapatikassa sinne mentiin, koska meillä ei ollut polkupyöriä. Sitä en muista, millaisessa "repussa" viikatteen teriä voi kantaa. Itse teroittamisen suoritti kyllä aina niittäjä. Tahkonpyörittäjää tosin tarvittiin välillä. Siihen hommaan kelpasi lapsikin.

Vastaan samalla Leenan haasteeseen. Hän haastoi minut kertomaan seitsemän faktaa itsestäni.

1. Olen 172 senttiä pitkä normaalipainoinen brunette.
2. Olen naimisissa ja minulla on kolme lasta ja viisi lastenlasta.
3. Olen nuorena hypännyt korkeutta koulun kilpailuissa saksityylillä 135 senttiä.
4. Kuulantyöntökilpailuissa sain aikoinaan (14-vuotiaana) niin hyvän tuloksen, että se pääsi paikallislehden otsikoihin. Valitettavasti lehti ei ole tallella.
5. Olen juossut Puijon ympäri 58 minuutissa, mutta nyt en enää pysty edes kävelemään tuota n. 11 kilometrin matkaa.
6. Jouduin tk-eläkkeelle 1998 itsestäni riippumattomista syistä, joista kuitenkin helposti usein syytän itseäni.
7. Marjastus, retkeily luonnossa ja puutarhanhoito ovat nykyään vain mielikuvittelua, mikä tekee minut surulliseksi, koska olen ns. ulkoilmaihminen.

Siinäpä niitä faktoja, jotka ovat osin tuttuja blogini lukijoille. Ilman kohtia 6. ja 7. en todennäköiseti olisi täällä virtuaalissa missään ominaisuudessa. Pelkään joutuvani pyörätuoliin, koska en pysty edes istumaan huonon selkäni takia. Miten silloin voisi istua pyörätuolissakaan? Nyt tästä höpökirjoittelusta on tullut kivunhallinnan väline.

Tämä meemi näyttää kiertäneen miltei jokaisessa seuraamassasi blogissa, joten en haasta ketään. Jokainen halukas voi jatkaa haastetta eteenpäin.

Aurinkoa heti aamusta

Itse asiassa tämä aamu oli pitkään aikaan ensimmäinen, jolloin rantavesi ei aaltoillut kylmyyttään eikä vihmonut vettä ja aurinko paistoi. Vieläkään siellä ei tarennut pitempään olla. Voitoksi voi laskea sen, että yleensä pystyin lautajäykän selkäni kanssa menemään veteen. Seuraavaksi menen personal trainerille tsempattavaksi, koska viime päivät ovat olleet tosi tiukkoja kivunhallinnan ja toimintakyvyn suhteen.

Aurinkoina, suorastaan päivänsäteinä ovat ollet Onni, 4v, Iida, 2v, ja Anna,0v, kuten laskutaitoiset pikkuiset asiat tarkasti ilmaisevat. Jos ei ole vielä yksi vuotta, niin on vasta 0 vuotta. Mieluista on ollut purkaa ja koota matrjoska-puunukkeja, joita ent. venäjänopettajan hyllyistä löytyy useampia. On vain oltava tarkkana, että oikeansävyiset pikkuriikkiset vauvat osuvat oikean äidin mahaan. On isoveljeä, pikkusiskoa, äitiä, isää, joka on tavallisesti isoin.

Smurffit olivat kyllä ensimmäiset etsittävät. Ne ovat niitä ikivanhoja pieniä, onneksi säilyneitä. Diojen katselu vasten ikkunaa oli myös mielenkiintoista. Niistä kun löytyy aivan omannäköinen ja -kokoinen isä! Ei se voi olla. Se on joku toinen ihminen. Itse katselulaite on kiehtova, sellainen pieni, johon laitetaan yksi dia kerrallaan. Haaveammatteja löytyi tällä erää työmiehestä insinööriin, sairaanhoitajasta traktorinkuljettajaan tai mäkihyppääjästä lääkäriin. Pienin käveli vasta opituin askelin muoviämpäri ja kauha kädessä isompien perässä ja yritti tehdä kaikki samat jutut. Pikkukiistoja syntyi, mutta niistä selvittiin. Tulipa myös kiipeilyasiantuntijan tutkittua, että kiipeilytelineen köydet menevät huonoksi vuosien mittaan. Totta.

Sisältä ulos ja ulkoa sisälle ramppaaminen on onneksi helppoa näin lämpimillä keleillä, jotka nyt toivottavasti jäävät vähäksi aikaa iloksemme.