Minulla on ikävä

Oikein Virve Rosti aamulla ennusti laulaessaan "Sata salamaa iskee tulta...", koska vihdoinkin ukkonen sadekuuroineen kiertyi tännekin. Rännien alle on kannettu ämpäreitä. Onhan koko alkukesä ollut liian kuivaa.

Alkukesän kiivas rytmikö työnsi kivut hetkiksi taka-alalle? Minä en siihen itse pysty. Jotakin erityistä täytyisi taas tapahtua. Mihin nyt kiinnittyisin? Kamera on alkanut tuntua liian painavalta ja kukista on kuvia kyllin. Käveleminen on jäänyt vähemmälle. Järven vesi on niin kylmää, ettei siellä voi vielä vesijuosta. Riipun tuon sittiäisen (?) lailla heiveröisessä kukassa. Putoanko vai pääsenkö vielä eteenpäin?

Minulla on ihan oikeasti ikävä entistä minääni. Multaa kynsien alla. Otsasta tippuvia hikipisaroita työn tiimellyksessä. Levollista olemista. Kunnon yöunia. Fyysistä ponnistelua. Oppilaita. Työtovereita. Elämää. Naurua ja laulua. Tanssia.

Onneksi huomenna saan muuta ajateltavaa, kun Onni kumppaneineen tulee käymään. Liikuttaa kyllä syvältä, kun pikkumieskin on sanonut olevansa Liisa-mummusta huolissaan. Pienet lapset ovat niin tosia ja osaavat tehdä omia johtopäätöksiään sanomattomistakin sanoista. Heidän seurassaan ei voi olla muuta kuin juuri sellainen ja siinä kunnossa kuin sillä hetkellä on.

Kesäyö

yöperhosten tanssi
on niin keinuvan keveä hento
siinä on kaikki
ehkä rumban tai cha-chan poljento

aaltojen lempeä valssi
yösirkkojen sykkivä samba
jasmiinin huumaava tuoksu
sateesta painava palsa
sujuuko siltä salsa

orvokit osaavat tangoon taipua
öiseen hurmioon vaipua
kunnes yhtäkkiä alkaa villi
itikoiden katrilli

-----

Runotorstaille 53. haaste on tanssi.

Eläkkeellä nämäkin

Kuuntelin eilen toisella korvalla radiosta keskustelua heinänteosta. Koska kyseinen toiminta, niin kuin mustikoiden poimintakin, kuului lapsuuteen luonnostaan, mielenkiintoni heräsi. En ole aivan niin iäkäs, että olisin ollut mukana niittymailla heinänteossa. Sinne mentiin päiviksi eväiden kanssa ja isolla joukolla. Se oli sen ajan verkostoitumista ja yhteisöllisyyttä.

Omat heinäntekomuistot ovat kotitilan pelloilta ja peltojen pientareilta. Muistan hevosvetoisen niittokoneen veikeän säksätyksen. Ja sen jäljiltä jalkapohjia nipistelevästä sängestä löytyneet jalkapuolisammakot ja litistyneet hiiren- tai myyränpesät. Jänikset ehtivät useimmiten alta pois. Kaikki kivikkoiset pellonpientareetkin niitettiin. Päivämies kävi niittämässä käyrävartisella viikatteella. Työ eteni vauhdikkaasti, koska viikate kääntyi sulavasti taitavan niittäjän käsissä. Se oli kovaa työtä ja juomista kului. Suoravartinen viikate sopi paremmin tasaisemmille paikoille. Kulttuurimaisema säilyi avoimena ja ahomansikat pääsivät kypsymään. Niitä löytyi niin paljon, että meidän lasten kannatti lähteä tutulle kierrokselle emalimukin kanssa.

Peltoheinät seivästettiin (kotona) tai nostettiin haasioille (mummolassa) kuivumaan, mutta nurmet haravoitiin vain karholle, joita käänneltiin muutaman kerran. Heinäaika kesti aika kauan ja työllisti paljon väkeä ja yhden hevosen. Nykyään yksi ainoa mies pystyy suoriutumaan samasta työstä paljon lyhyemmässä ajassa. Mutta jotakin jää ehkä puuttumaan. Yhteiset ruokailut ja kahvihetket. Huiluuruppeemat. Ehkä nykyisännille ja -emännille riittää se, että he voivat kännykällä olla yhteydessä vaikka minne virtuaalisesti samalla, kun korjaavat heinän joko säilörehuksi tai kuivapaaleiksi.

Muisteleeko seuraava sukupolvi traktoreita ja heinänpaalauskoneita samalla tavalla kuin minä niittokoneita ja heinäseipäitä? Meillä heinäseipäissä oli tapit. Jossakin päin Suomea nappulat.

Sopu sijaa antaa

En minä malttanut olla vilkaisematta kameran linssin kautta saunan verannan hirren päällä olevaan västäräkin pesään. Itse emolinnut olivat edelliskerralla vallan kauhuissaan ja vartioivat kaivolla. Silloin ottamassani täysin epäonnistuneessa kuvassa näkyi vain ammollaan olevia nokkia. Nyt linnut näyttivät tyytyväisiltä ja huomattavsti kasvaneilta. Liekö vanhemmat samassa kasassa, koska minkäänlaista estelyliikennettä ei ollut, vaikka saunomalla rikoimme heidän rauhaansa?

Äiti kyseli viikolla, joko mustikoita näkyy. Sen verran kävelin umpeutuvaa metsäpolkua suolle ja takaisin, että suorastaan kompastelin mustikanvarpuihin. Emme kumpikaan erottaneet raakileita muusta vihreästä. Suo sen sijaan oli laitamiltaan valkoisena lakankukista, suovilloista ja suopursuista. Keskemmällä suota lakka oli jo muurainvaiheessa. Kielot olivat varjopaikoissa vielä kauniita ja tuoksuvia. Kurjenpolvet, lemmikit ja leinikit, koiranputket, puna-ailakit ja hevonhierakat kukkivat. Mesiangervo ei aivan vielä. Eikä päivänkakkara. Juhannusruusu oli puoliksi kukassa ja orjanruusussa kukkia kymmenkunta. Jättipalsami oli onneksi kärsinyt kuivuudesta, joten ne kasvustot olivat edelliskesäisiä pienempiä. Niittämistä ei voinut vielä ajatella. Ja hyönteisiä oli riittävästi.

Upottavan suon käveleminen tai sitten jyrkän rinteen haasteet selälle olivat autossa istumisten lisäksi liikaa ja nyt maksan suohulluudestani. Mikään konsti ei tunnu auttavan. Kylmää on kokeiltu, relaksanttia myös ja kevyttä hieromista, venyttelyjä ja pientä liikkumista. Eli improvisaatiota on koko oleminen illasta aamuun ja aamusta iltaan. Ei sitä jaksa tekstiksi pukea, vaikka haluaisi. Ikiainainen kipu tuntuu tukehduttavalta. Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki. Ei tähän tahdo suostua. Eikä muutakaan mahda. Minä en pidä sellaisesta työnjaosta, että minä en tee mitään ja puoliso joutuu tekemään kaiken. Miten a human doing voi oppia elämään kuin a human being? Minä en osaa. Ja kun tätä on jo jatkunut vuosia, tuntuu ikävältä ajatella, että minut muistetaan vain siitä, mitä en pystynyt tekemään. Jos siitäkään.

Juhannuksena

minulla on punainen rusetti
hiuksissa
uudet nilkkasukat
ja kukkatennarit
pitsinenäliina ja jäätelöraha
taskussa

kaikki lähtevät saunapuhtaina
juhlatamineissa
hevoskyydillä autotien varteen
äidillä on uusi retonkileninki
isällä se ainainen valkoinen paita

kuorma-auton lava
täyttyy kylän väestä
se helposti selviää
jokaisesta ylämäestä
hiukset menevät sekaisin
eikä kampaa ole mukana
vauhti vatsanpohjaa kutittaa

kirkonkylä
koivukuja
ruusuntuoksu
puheen sorina
rippilapset
suvivirsi
urkujen
taivaallinen pauhina
kaikki aistini ovat avoinna

kahvilan luona on kioski
jäätelöraha mekon taskussa
nousen pari porrasta
kohta syön hitaasti
vohvelituuttia makeaa
- vuorovuosin
vaniljaa tai mansikkaa


Runotorstain 52. haastesana on jäätelökesä.

Jo joutui armas aika...

...ja suvi suloinen,
kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.

Hyvää juhannusta!

Sulassa sovussa

Mökin katossa roikkuu karhutiuku. Yleensä se unohtuu aina siihen. Saloilla on karhuja, mutta en osaa niitä pelätä, vaikka jätöksiä olemme nähneet. Ehkä joskus olemme toisistamme tietämättöminä yhtäaikaa olleet samoilla metsävadelma-apajilla.

Jos laulujoutsenetkin ovat muuttuneet city-asukeiksi, löytyy täältä muitakin siiliä suurempia eläimiä. Radio kehotti tänään puolenpäivän aikaan olemaan varovainen kaupunkiliikenteessä, koska Puijolla liikkui hirvi. Oitis tuli mieleeni, että jos olisin kunnonkunnossa ja auto kotona, säntäisin kameran kanssa väijymään, saadakseni siitä kuvan. Onneksi maalaisjärki voitti.

Lasten ollessa pieniä, jouduimme kerran mummolamatkalla hirvikolaripaikalle ensimmäisinä. Kohta siihen pysähtyi seuraava auto, jonka kuljettajalla oli puukko mukana. Muistan, miten esikoiseni kysyi, miksi pahoin loukkaantunutta hirveä ei viedä eläinsairaalaan, vaan lopetetaan. Myötätuntoa luontokappaleita kohtaan löytyi. 80-luvulla (vuotta en muista) kesäaamun varhaisena hetkenä nuori hirvi jolkotteli pitkin rantaa kotimme ohi. Kohti siltoja. Kohtalostaan en tiedä. Toisen hirven näimme Neulamäessä ehkä 15 vuotta sitten, mikä ei vielä ollut digikamera- eikä kännykkäkamera-aikaa. Kuvat ovat muistikuvia, mutta eläviä sellaisia.

Vaikka hirvet tilaamatta ja lupaa kysymättä ovat riipineet koivumme, ruusumme ja katajamme, kalunneet pihapihlajamme puolikuoliaiksi, en minä niitä osaa vihata. Kunnioitan pikemmin ja väistän kruunupäisiä uljaita eläimiä. Tilaa riittää. Neulekirpun poro- ja hirvipostaus kirvoitti nämä muistot. On myös useita muistoja hitaaaasta autollajosta keskellä valtaisaa porotokkaa. Pelottavampia eläimiä on katseltu auton ikkunan läpi Kolmårdenissa. Ähtäri ja Ranua ovat myös tuttuja paikkoja. Kotieläinpihoja riittää nykyään. Viimeisimmät tuttavuudet kotieläinten (kuvassa) kanssa solmin Pappilanpellolla viikko sitten. Eläinretket saattavat olla kiinnostavampia lapsille kuin Hoksopolit. Aika näyttää.

Päivänavaus

Aitan pikkiriikkisestä ikkunasta paistaa päivä. Helvi hieraisee silmänsä auki. Tuvan ulko-ovi kolahtaa tutusti. Pappa se siellä kopistelee ja hetken päästä tyttö kuulee hänen kolauttavan aitan hakaa. Lempeästi. Aina ei neljäntoista ikäinen Helvi ole valmiiksi hereillä. Nuorena nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, Pappa aina sanookin. On Helvin aamulypsyvuoro.

Nurmikko tuntuu kostealta paljaisiin varpaisiin. Viivyttelemättä Helvi kietaisee ruutuhuivin päähänsä ja ottaa navettatakin eteisen naulakosta ja sujauttaa kumisaappaat pohkeista sierettyneisiin jalkoihinsa. Huomenia enempää ei sanoja vaihdeta. Karjokeittiön oven avatessaan Helvi kuulee lehmien lempeän yninän. Häntä odotetaan. Pappa on jo käynyt laittamassa valkean padan alle, joten Helvi pääsee heti pesemään Mansikin utareet. Lehmän kylki on lämmin ja pehmeä. Sitä vasten on hyvä painaa otsa ja herutella ensimmäiset maitotipat emaliämpäriin. Mansikki on Helvin nimikkolehmä ja helppolypsyinen. Kohta lämmin tuoksuva maito laulaa ja soi osuessaan tyhjän ämpärin pohjaan. Navettakissa istuu ojennuksessa kuppinsa vierellä. Se lipaisee kieltään.

Lypsettyään vielä Murun ja Pimpulan Helvi päästää lehmät laitumelle. Hän palaa pesemään astiat ja siistii navetan ja itsensä. Maitotonkka numero 2037 odottaa viejää parin kilometrin päässä olevalle maitolaiturille. Helviä odottaa ansaittu aamukahvi hellan reunalla. Päivä voi alkaa.

-----

Tarinamaanantaille 22. aiheesta muisto.

Iguaani nimeltään Ossi

Oli mummun sormilla taas käyttöä pitkästä aikaa. Kävimme nimittäin sukutapaamisessa talossa, jossa on lemmikkinä oheisen kuvan Ossi. Ei mikään vähäpätöinen luontokappale. Ossi-iguaani asuu isossa terraariossaan silloin, kun talossa on vieraita, mutta normaalisti liikkuu vapaana oman porukan joukossa. Kulkee portaita ylös ja alas (liukumäkeä laskien), kiipeää hellan luukkuja pitkin liedelle ja keittiön työtasolle syömään siihen mahdolliseti jääneet yrtit. Ei voi koskaan tietää, mistä sen löytää. Ossia kannattaa etsiä lämpimistä paikoista. Selkäpiikit olivat selvästi näkyvissä, koska Ossilla oli nahanluonti menossa.

Tänään Ossi oli onneksi lasiseinän takana. Mutta katsomaan sitä oli mentävä. Se lepäili vaalean puurungon päällä tuskin silmäluomiaan heiluttaen eikä juuri pienistä ja isommista ihmettelijöistä piitannut. Minä tunsin kuitenkin, miten pienten, Onnin, Iidan, Nooran ja Oskarin kädet puristivat sormiani tavallista tiukempaan. Ja tiukat uteliaat tuijotukset värähtämättömin silmin terraarion suuntaan kertoivat paljon. Pienet ikiliikkujat jähmettyivät paikoilleen luonnon ihmeen edessä.

Otin Ossista muutaman kuvankin ei niin puhtaan lasiseinän läpi. Minulle tarjottiin kyllä mahdollisuus avata lasi ja ottaa tarkempia kuvia. Sen verran kavahdin noin metrin mittaista piikkiselkäistä liskoa, että kieltäydyin kunniasta. Tarkan kuvan saamisen vaihtoehdot olivat: A. Ossi ei lähtisi terraariosta minnekään (eli pelkäisi minua) B. Ossi liukkaasti vilistäisi ulos terraariosta (eli minä pelkäisin sitä entistä enemmän).

Eiköhän tuostakin kuvasta saa jonkinlaisen käsityksen Ossista? Pyysin omistajaa kuvaamaan lemmikkiään yhdellä adjektiivilla. Nälkäinen. Pelokas. Kiltti. Onneksi Ossi on kasvisyöjä.

Kesää

Suolla suomuurain on jo kukkinut ja osin suppuina. Suopursu on parhaimmillaan suotuisilla kasvupaikoilla, samoin suovilla. Cityjoutsenten maalle joutunut nuorisojengi ei enää ollut tutulla paikalla, koska ensimmäinen tuorerehusato oli niitetty ja paalattu. Tai sitten kuljimme paikan ohi väärään aikaan.

Mökillä tuoksuivat kielot. Ei tiennyt minne olisi jalkansa asettanut, ettei tallaisi herkkiä kaunokaisia. Oravanmarjat ja metsäkurjenpolvet olivat myös täydessä kukassa. Koiranputkikasvustot keinuivat tuulessa. Juhannusruusu orjanruusun tavoin oli vasta nupulla. Suurin osa orjanruusuista ja osa juhannusruusuista on talven aikana syöty. Hirvet? Koska pihlajat on jo kaluttu edellisvuosina, niille näkyvät kelvanneen ruusut ja katajat. Pihlajat ovat todella ikävännäköisiä, koska vain muutamassa oksassa on lehtiä ja kukkia. Kai ne(kin) on kaadettava.

Tiheästä heinikosta löysin vihdoin ruohosipulin, jonka olin luullut jo kadonneen. Pari kertaa hiukan sataa ropsautti. Poimulehdet ja muut kukkaset kimaltelivat pisaralookissaan. Kissankäpälä ei ollut vieläkään jaksanut kokonaan avata kukintoaan, sitä ainoaa. Myyrät ovat ehkä olleet asialla tai sitten maaperä on rikastunut liikaa sen kasvupaikalla. Paikka on ehkä liian varjoisa nykyään. Ehkä pitäisi taas etsiä otollisempi paikka sille. Tien varren lupiiniviljelmät eivät vielä ole komeimmillaan.

Valitettavasti myös hyttyset ja mäkärät ovat runsastuneet niin paljon, että koskella poiketessa en kauan pystynyt kuvakulmia suunnittelemaan. Piti huolehtia, että silmät eivät olisi tänään
( ne juhlat) umpimuurautuneet. Onnistuin välttämään itikoiden hyökkäykset, mutta edellisreissusta on muistuttamassa viisi punaista hitaasti paranevaa mäkäränpuremajälkeä. Sitä pitäisi helteelläkin muistaa pukeutua riittävän suojaaviin vaatteisiin . Jokakeväinen allerginen (?) reaktio.

Vain juhlat puuttuu

Onneksi eilen hiukan satoi. Luonto kiitti. Itseltä jäi kyllä aamu-uintipulahdus väliin. Tänään paistoi taas aurinko jo kolmelta, mutta rantaan menimme vasta puoli seitsemältä. Sitten piti pestä hiukset, koska olin menossa kampaajalle (mikä ei ole helppo juttu) enkä pysty taivuttamaan niskaa tarvittavaan asentoon.

Reilu tunti vierähti vakikampaajan tuolissa. Minulla oli kamera mukana, käsihihnassa ilman koteloa. Et kai aio kuvata? En täällä, mutta ajattelin kävellä hammaslääkäriin torin kautta. Jos sitten siinä matkan varrella. Hiukset menettivät puolet pituudestaan ja kiharoistaan. Tutut vakuuttelut päälle: Ei harmaantumisesta tietoakaan.

Viereisen tuolin asiakas sanoi lähtiessään: Nyt puuttuu vain juhlat.

Tunnin ja vartin istumisen jälkeen jäi hetki aikaa. Join puoli kuppia kahvia ja valmistauduin samalla henkisesti kävelemään seuraavaan kohteeseen. Ehdin ottaa muutaman kuvan, kunnes näyttö torin kohdalla ilmoitti, että pitää vaihtaa akut. No, mikään muu ei harmittanut kuin se, että kannoin painavaa kameraa turhaan.

Paluumatkalla myöhästyin hivenen bussista. Seurasin pankin katolla olevaa kelloa ja bussit lähtevät pysäkillä olevan kellon mukaan. Siirryin torin toisella laidalla olevalle pysäkille ja samalla kuljin kirpputoripöytien ohitse. Kirjoja, vanhoja opetustauluja, Arabian kahvikuppeja ja maitokannuja, kuparipannuja, purnukoita ja roskaa... Ostaminen jää aina yksinkertaisesti siitä syystä, että yksin kulkiessani en pysty kantamaan mitään. Hyvä kun pääsin kantamuksitta kävelemään mukulakivillä taiteillen. Siinä on siis hyväkin puolensa. Enkä minä mikään shoppailija ole koskaan ollutkaan. Kunhan katselen ja etsin kadonnutta nuoruuttani.

Sairaalan kohdalta bussiin nousi naapuri. Pysäkiltä kotiin kävellessä keskustelumme kiertyi kipuun. Kivunhallintaan. Selkäkipujen konservatiiviseen hoitoon. Potilaita ei oteta jonoon, koska silloin pitää hoitaa. Tällä tavalla päästään siitä velvoitteesta. Kysymyksessä on yhden pienen tytön isä, jolla on todettu iso välilevytyrä. Perheeseen on toinen lapsi tulossa. Rouva puolestaan oli hakeutunut kunnalliseen hammashoitoon. Hän on jonossa 800. Tulevatko hampaat hoidetuiksi ennen lapsen syntymää? Omasta kivusta ja toisten kaltoinkohtelusta huolimatta ei kai pitäisi provosoitua.

Ihanat ikiliikkujat

Mikä ihme saa minut aina uudelleen ja uudelleen yrittämään kuvata vedessä liikkuvaa lintua tai kukkakedolla tai vuorenkilpikukinnoissa kirmailevia perhosia? Eikö sellaiset kohteet olisi helpompi videoida? Olen luvannut itselleni ja päättänyt monta kertaa, että liikkuvat kohteet jätän rauhaan, koska en pysy mitenkään niiden vauhdissa. Voisinhan vain väijyä yhdessä paikassa, mutta siihen ei minulla riitä maltti.

Vähintään joka toinen päivä rikon tämän turhan lupaukseni ja taas kokeilen. Milloin kyseessä on perennojen suojassa edelliskesän kuivuneita lehtiä kahisutteleva siili, milloin rantavesissä uintitaitoja opettelevat sorsapoikueet tai silkkiuikut. Pienempiä (ei aina niin) ihanaisia ikiliikkujia näyttää ilmaantuvan kukkakuviin ihan vahingossa. Kukkia on tullutkin kuvattua eniten viime aikoina, koska kovassakin valossa voi asettautua vaikka itse varjoksi pientä kohdetta ikuistaessaan.

Tuulen tallentamista kuvaan olen myös yrittänyt lukemattomia kertoja ja salamaniskua viime kesänä. Sain vangituksi sen välähtävän valon heijastuksen rankkasateessa ylitsevuotavan rännin sadepisaroihin, mutta en itse salamaa. Tänä kesänä ei ole vielä ukkostanut. Ehkä olisin kokeillut taas.

Onkohan toisten digikuvaharrastelijoiden kuvausarki tätä? Yritä ja erehdy. Yritä, yritä vielä. Ehkä yksi tuhannesta kuvastani on oikeasti onnistunut. Harjoittelu jatkuu. Ja roskakori täyttyy. Toisaalta tulee säästetyksi huonojakin kuvia erikoisista aiheista. Niitähän saattaa tarvita (sic) Valokuvatorstain haasteisiin. Tämä on ihan hyvä harrastus minulle, sanovat.

Seinä edessä

Rintaan pistää, kurkkuun nousee pala,
vaikka päätin, polkemaan en ala,
alan kuitenkin ja hullun lailla vauhtia vain lisään.
Hiki nousee vitkaan, hengitän vain sisään,
rentouden kun kadottaneet lihakseni on,
olen niiden oikkuin eessä avuton.
Pohje kireä kuin jousenjänne:
tuokaa helpotusta tänne.
Olkaa, kaulaa, ristiselkää, reittä, hartiaa
ihan joka paikkaa täytyy viruttaa.
Kiskon painot vuorovedoin minkä jaksan,
tästä kaikestahan maksan:
koko rahan edestä raadettava on!
Kohta kotiin päästyä on olo raukea ja nukuttaa.
Jos vaikka aamuun asti Unijukka tuudittaa.

Tätä on jatkunut jo monta kuukautta. Minä, Anna Emilia, pyörin mittatilatussa vuoteessani. Tempur-tyynyni ei suostu antautumaan mainoksen lupaamaan niskaa turvallisesti tukevaan muotoon. Kevyt untuvapeitekin painaa jostakin syystä liikaa. Uni ei ota tullakseen, vaikka lampaat on laskettu moneen kertaan, värinätärinärentoutukset otettu ja hengitetty oikeaoppisesti. Rentous on karannut. Jokainen soluni on reippaasti hereillä, ellei peräti hälytystilassa.

Mikä minun on? Päässä pyörivät tekemättömät työt, laiminlyödyt ihmissuhteet, vastaamattomat kirjeet, monet päätöstä odottavat isot asiat. Tämä on varmaan vain stressiä. Onkohan jotakin virustautia liikkeellä?

Kyllä minun pitäisi käydä katsomassa se Härön uusin elokuva ja televisiossa olisi tänä iltana kaksikin katsomisen arvoista dokumenttia, mietin ja askelmittari nilkassani sauvon liikunnallista viikkovelvoitettani. Ylihuomenna on spinning ja torstaina punttisali. Kävellessäkin mieleeni pulpahtaa kurssiseloste, jonka asettelua tulisi vielä viimeistellä. Power Point-diaesitystä en saa millään valmiiksi määräaikaan mennessä. Eihän tätä jaksa erkkikään, puuskahdan itsekseni ja lisään vauhtia. Tienhaarassa tulee vastaan entinen naapuri. En kyllä ehdi pysähtyä juttelemaan, kalenterinihan on buukattu täyteen puolen tunnin tarkkuudella. Joustotunnit olen unohtanut ja kunnolliset lomat jo vuosikaudet. Minulla menee todella lujaa eikä kukaan töissä voi täyttää paikkaani. Lenkiltä palatessa puhelimessa odottaa kaksitoista uutta viestiä. Ehtisinkö kuunnella?

Laskeutuessani alas portaita suihkuun mennäkseni kompastun omiin jalkoihini ja kaadun päistikkaa kohti kiviseinää. Silmänräpäyksessä ehdin nähdä pikakelausvideon elämästäni, sen merkittävistä henkilöistä ja hetkistä. Tajuan oitis, että työtä ja kuntoiluhetkiä ei minulle näytetty. Näin vanhempani, sisarukseni, ystäviäni, siis kaikki rakkaani, joita olen laiminlyönyt jo vuosikausia. Jo ennen kuin kaadun vasten seinää murtaen käteni, oivallan, mikä minulla oikeasti on. Kiire. Siitähän perheeni ja ystäväni ovat jo kauan yrittäneet minulle viestittää. Minun sairauteni on perfektionismi. Olen sallinut sen tunkeutua elämääni viruksen lailla salakavalasti. Se on kiihdyttänyt kehoni ylisuorittamiseen, soluttautunut soluihini ja lopulta murtanut puolustukseni siinä määrin, etten ole vuosiin kaikkivoimaisuudessani muistanut, mikä on tärkeää.

Missä on lapsuuden ja nuoruuden huolettomuus ja levollisuus? Mihin kadotin taivastuokiot, jotka voimaannuttivat jaksamaan? Mikä pakottaa minut oravanpyörän pyörittäjäksi niin työssä kuin vapaa-aikana? Toki perimä, kasvatus, olosuhteet ja ympäristö ovat vaikuttaneet minuun monella tavalla. Mutta itse itseni kiireen seitteihin sotkin, sen myönnän. Onneksi käteni murtui eikä käynyt sen pahemmin. Orava saa loikata pyörästään ainakin hetkeksi oppimaan itseään ja itsestään.

-----

Pakinaperjantain 32. haastesana on käänne.

Olipa kerran suo

Parikymmentä vuotta sitten tämän Lantonsuon halkovaa tiekohtaa käytettiin lentokoneiden varalaskupaikkana. Tai pikemminkin tankkauspaikkana metsänlannoituksessa oleville koneille tai koneelle. Ehkä niitä koneita oli vain yksi.

Kerran mökille matkatessa automme pysäytettiin odottamaan koneen nousua. Tuntui aika hurjalta istua auton etupenkillä ja katsoa vauhdikkaasti lähestyvää konetta. Mutta nousi se sittenkin, juuri kun minusta alkoi tuntua siltä, että se kiitää kohti. Lapsista se saattoi olla vielä jännittävämpää, ellei peräti pelottavaa. Autossa oli mukana myös eräs ystävämme. Kyseisestä matkasta riitti muistelemista pitkäksi aikaa. Tuo lentokonevälikohtaus ja pitämämme karjalanpiirakoiden leipomistalkoot. Savusauna myös lämmitettiin. Ja rakennettiin nyt jo nurmettuneita ja sammaloituneita kukkapenkkejä ja pihagrillipaikkaa.

Nykyisin kyseinen laaja suoalue on teiden halkoma ja kieltotaulujen ympäröimä. Asiattomilta oleskelu kielletty. Sen verran teimme eilen tikusta asiaa, että pysähdyimme pariinkiin tienhaaraan. Tarkoitus oli yrittää löytää suovilloja ja suopursuja kuvattavaksi. Ehkä alkukesän kuivuudesta johtuen niitä näkyi niukasti. Tai koko alueen kuivaaminen on hävittänyt samalla myös reuna-alueiden suokasvillisuuden. Vaivaiskoivu näytti olevan voimissaan. Suopursut kituivat. Oli kuitenkin muutamia nimeksi. Isot turvekoneet olivat työssään. Alkukesän sää on suosinut tätä elinkeinoa.

Valkoista valkoisemman suopursun kuvaaminen kirkkaassa iltapäivän auringossa ei ollut amatööreille helppoa, mutta saimme sentään jotakin muistikortille. Reilusti rajattua kuvaa katsoessani voin kuvitella käyneeni suolla, mikä tämä Lantonsuo ei mielestäni enää ole nimestään huolimatta.

Kone on hyvä renki

Väitellyt lääkäritohtori
plaraa paksua potilaskansiota
ja tuijottaa vaiti koneen näyttöruutua.
Helvin selkää juilii ja
pakarat alkavat pahasti puutua.

Tohtori etsii koneelta täsmätietoa
ja se vie aikaa ja vaatii
potilaalta paineensietoa.
Vaikka Helviä alkaisi hiukan nyppiä,
ei hän tohdi tohtorin varpaille hyppiä
ja tarjota omaa
samalla koneella guuglattua ajatusta.
Se olisi epäluottamusta.

Onhan tohtorin helpompi tutkia paperipinoa
kuin tuolissa istuvaa ihmistä vinoa.
Kannattaisiko edes kuunnella keuhkot,
mitata paineet tai hiukan palpoida,
koska hän ei voi oitis Helviä deletoida?

Ei, on iisimpi kompuutteria käyttää
ja tilastoja täyttää,
ja laskea määriä.
(Ei toki diagnooseja vääriä.)
Täällä tehdään tiedettä ja tulosta
ja hankitaan seinälle sertifikaatti.
Saa rauhassa istua potilas naatti.

Hänet voi helposti delegoida
seuraavalle polille ja vastuun kiertää.
Antaa kiven alkaa kollegan kengässä hiertää.

Sitten voi maalata koneella vanhaa tekstiä
ja liittää uuden joukkoon.
Tässä polkassa jää avuton Helvi loukkoon.
Sotkeutuu pahoin seittiin,
jos uskoo tähän reittiin
saada hoitoa hyvää.
Vanhat epikriisit ovat kuin jumalansanaa,
Helvi mielessään hiljaa manaa.

Ellei itse byrokratian rattaissa juosta jaksa
ja ylimääräistä liksaa maksa,
saa yksin haavansa nuolla
ja lopulta,
lukemattomien diagnoosien kautta,
apua saamatta - kuolla.

----

Runotorstain 50. haastesana on kone.

Huh, huh, hellettä...

Yht´äkkinen lämpöaalto ottaa koville. Elimistön on sopeuduttava muutokseen. Luonto näyttää myös säikähtäneeltä. Mikä se ummistaa voikukat suppuun kesken päivän? Peltoukonnauris jaksaa ja jaksaa. Miksi metsäkurjenpolven painavat nuput eivät jaksakaan avautua? Miksi sireeninkukat ovat viimekeväisiä pienikokoisempia? Miksi silmäni suorastaan sokaistuvat kirkaalla säällä?

Vaikka vaatteet vähenevät ja kengät vaihtuvat kevyempiin, askel tuntuu painavan. Selkäkireys on tietenkin ainainen jarru, mutta jalat ovat jotenkin isommat kuin viime viikolla. Sandaalien tarrakiinnitystä on löysättävä iltaa kohti. Ilmeisesti aivot heittäytyvät vapaalle (mikä olisi hyvä asia tällaiselle pikakelausajattelijalle) ja veri pakenee äärialueille viilentyäkseen.

Tämä ei ole valittamista, vaan sulaa ihmettelyä. Pienetkin väsyvät kuumalla säällä. Varsinkin jos on päivän aikana sattunut vaikka sormi jäämään oven väliin ja joutunut käymään laitattamassa tikkejä. Eilen oli niin käynyt. Noora oli selvästi iloinen, kun illalla pistäydyimme kylässä. Hän sai istua sylissä ja olla pieni taas, vaikka onkin syksyllä eskarilainen. Vasemmalla kädellä syöminen on hankalaa, mutta sutjakkaasti meni iltapuuro. Mummu syötti. Yhdessä tutkimme vanhoja arpia. Nooraa kun hiukan askarrutti, tuleeko sormesta entisensä.

Elämä jättää jälkensä. Ihan pienestä alkaen. Ehkä Oskarikin muistaa, miten vaari ja mummu vuorottelivat iltasadun lukemisessa sen päivän iltana, jolloin Nooran sormeen ommeltiin viisi tikkiä.

Aamukävelyllä

Lyhyt kuvakertomus eli tiivistelmä helteisen aamun kävelyretkestä sillan yli ja takaisin. Yksi kuva
vastaa ainakin sataa sanaa.

Idean tämän välineen käyttöön löysin SusuPetalilta.

Todistettavasti

Syntymätodistuksena minulla on tallessa kirje, jonka äitini on kirjoittanut isälleen pari kuukautta syntymäni jälkeen. Silloin ei vielä ollut puhelimia kovin taajaan eikä ilmoitusasioilla nykyisenlainen kiire. Yhtä aikaa kaikille kaikkialla. Kastetodistuksesta en tiedä. Valokuva on kumminkin ja sellaisesta kulmasta otettu, että kummitädin käsivarsilla voisi olla kuka tahansa. Kai se on autenttinen todistus kyseisestä tilaisuudesta, koska se on albumissani.

Koulutodistukset ovatkin sitten kaikki visusti tallessa, arvostelukirjoissa välitodistukset ja irrallisina lukukausitodistukset, huonompina ja parempina. Onneksi ne paranivat loppua kohden. Näin lakkiaispäivänä uutisia kuunnellessa, omat neljä laudaturiani eivät tunnu enää missään. Nyt niitä pitää olla kahdeksan, että pääsee uutisiin. Tai sitten väärä tieto sanomalehdessä ylioppilaaksi pääsystä, vaikka kurssit ovatkin vielä kesken.

Lukioaikana kävin rippikoulun. Nykyisin siitäkin annetaan todistus. Meille suurille ikäluokille riitti merkintä kirkonkirjoihin. Juhlatkin olivat, sekä rippijuhla että lakkiaiset, todella vaatimattomia nykyiseen runsauden juhlakulttuuriin verrattuna. Tosin muutama toisintoimiva nuori saattaa salata vanhemmiltaan lukion päättötodistuksen ja ylioppilastodistuksen saamisen säästyäkseen mahdottomalta juhlapyöritykseltä. Kaikki eivät mielellään esittele todistuksiaan koko suvulle ja tuttavapiirille.

Virkatodistus oli aikoinaan outo sana yhdeksänvuotiaalle. Minut lähetettiin hakemaan papinkirja oppikouluun pyrkimistä varten neljän kilometrin päässä olevalta metsäkämpältä. Rovasti oli luvannut tuoda sen tullessaan pitämään seuroja. Lähdin illansuussa sitä kirjaa noutamaan. Arkaillen astuin metsäkämpän pihapiiiriin ja vihdoin tukkijätkiä täynnä olevaan tupakalta haisevaan tupaan ja sain käteeni virkatodistuksen enkä mitään kirjaa. Ihmetytti se hiukan, vaikka en sitä paljon joutanut miettimään juostessani viilenevässä toukokuun illassa takaisin kotiin puhelinlankoja seuraten. Sosiaalilautakunnan antama varattomuustodistus toi vapaaoppilaspaikan vuosi toisensa perään. Pari tutkintotodistustakin löytyy, vesileimallisia ja erikoisesti taiteltuja.

Onpa noita todistuksia elämän aikana kasaantunut. Löytyy rokotustodistuksia, lainhuudatustodistuksia, henkilöllisyystodistuksia, vihkitodistus, lasten syntymä- ja kastetodistukset, todistuksia lukuisille kursseille osallistumisesta, puhumattakaan mapillisesta työtodistuksia. Mitäpä niitä kaikkia edes tointaa etsiä muistin komeroista? Läärintodistuksia ei ainakaan. Lähiapteekkiin ei tarvitse enää näyttää edes KELA-korttia, joka on käypä henkilöllisyystodistus. Kai minä näilläkin jo olen vielä todistettavasti olemassa.

M.O.T.

-----

Pakinaperjantai/31. aihe Todistus

Pieniä hippusia

Kiertävä pölynimurikauppias soitti ovikelloamme keskiviikkoaamuna juuri, kun olimme lähdössä mökille. Siinä lähtöhötäkässä hän olisi tarvinnut aikaani parikymmentä minuuttia. Lupasin olla seuraavana päivänä tavattavissa. Olenhan jo aika pitkään miettinyt siivoojaan palkkaamista. Itse asiassa luulin häntä ensiksi siivouspalvelujen tarjoajaksi. Oikeastaan hän antoi niin ymmärtääkin saadakseen jalkansa ulko-ovesta eteisen puolelle. Ajattelin pääseväni asiasta eroon ovenpieleen nojaten.

Reilusti iltapäivän puolella eilen Lux Royal-edustaja palasi. Ehkä monet ovet sulkeutuvat hänen edessään heti alkuunsa, koska hän tuli uudelleen. Ja pitkäksi venyi hienon laitteen esittely. Onneksi ehdimme tehdä eväsretkemme rantaan ja pelata Quartoa (mieluisa peli jo kuusivuotiaalle, vaikka suositus 8+) mielin määrin. Nooraa (6v) kiinnosti seurata esittelyä, mutta Oskari (kohta 4v) nukahti äitinsä syliin. evvk. Siinä vierähti kokonainen tunti. Ja laitteen päätähuimaava hinta ei laskenut kohtuutasolle, joten se jäi ostamatta. Olin kuullut kotiintuppautuvista imurikauppiaista, mutta nyt näin heidän toimintastrategiansa käytännössä ensimmäisen kerran.

Aika intiimejä kysymyksiä alkoi sadella sotkuisessa(meillä oli pelit ja leikit kesken Nooran ja Oskarin kanssa) huushollissamme: Kuka on perheenne siivousvastaava? (sic) Milloin olette viimeksi siivonnut? Saisinko nähdä imurinne? Oletteko olleet tyytyväisiä? Onko se hankalassa paikassa? Voisinko kokeilla sitä? Entä millaiset patjat teillä on?

No, haimme vanhan Philipsin paikalle. Sitten alkoi tapahtua. Hän imuroi osan olohuoneen mattoa vanhalla imurilla. Seuraavaksi yleisö, siis me, miniämme ja pari lapsenlasta, saimme omin silmin ja käsin todeta hänen tehoimurinsa pölypussin tyhjäksi. Alkoi imurointi uudella laitteella. Ja, voi kauhistus, miten noloa. Hän tyhjensi pölysaaliinsa kuuteen eri kekoon siihen matolle. Noora vallan säikähti ja kysyi, jäävätkö ne siihen. Ja patjasta ja nojatuolista nousi pölyä toinen mokoma.

Alkoi vallan ahdistaa. Järkkymätön myyjä, pölymäärät, kesäauton hintainen hyväksi ylistetty laite ja esittelyn jatkuminen ja jatkuminen. Joku aggessiivisen oloisen kotimyynnin kohde olisi saattanut ostaa laitteen vain päästäkseen eroon myyjästä. Mutta työtään hän vain teki. Lopuksi piti täyttää vielä raportti työnantajaa varten. Käytetty aika, pölykasat (jotka kuvattiinkin), paikka ja allekirjoitus. Työmies on palkkansa ansainnut, vaikka kauppoja ei tullutkaan. Mieheni vakuuttui laitteen tehosta minua vähemmän, vaikka se onkin Allergia- ja astmaliiton suosittelema. Ihmisen me tarvitsemme, emme konetta. Kuvan hippuset lentelevät onneksi ulkoilmassa! :)

Kevään kertauskurssi

Tavallisesti matkat pohjoiseen ja korkeille paikoille keväisin tuplaavat ajan. Jos tuomi on ohikukkinut täällä kaupungissa, mökillä se vielä kukoistaa. Reilussa viikossa kevät oli harpannut sielläkin jättiaskeleen kohti kesää. Vaihtelu on suurta. Tänä keväänä ero näyttää melko pieneltä.

Tuomet olivat täydessä kukkaloistossaan ja pihlajatkin, ne hirvien runtelemat ikisitkeät, jo nupulla. Raparperi oli reilusti yli puolimetristä. Kurjenpolvet näyttivät kukkivan aivan pian. Kielot vasta kohottelivat nuppuvanojaan siellä täällä. Herukkapensaiden oksat olivat täpötäynnä kukkia. Onneksi oli myös jo pölyttäviä öttiäisiä. Ruoho kaipasi leikkuria kulkuväylillä, etteivät kyykäärmeet pääse yllättämään. Viikon kuluttua olisi tarvittu jo viikate.

Matkan varrella pellot olivat orastuneet hennon vihreäjuovikkaiksi. Jokakeväinen joutsenten bongauspaikka ei pettänyt tälläkään kertaa. Karsanlahdessa on pieni purontapainen, jonka viereisen pellon 18 joutsenta oli ottanut omakseen. Tosin lähelle ei päässyt ojien vuoksi, mutta liikenteestä parvi ei ollut moksiskaan. Kurkottelivat vain uljaita kaulojaan ja oman arvonsa tuntevina laiskahkosti liikkuivat "vihreässä vedessä". Mennen tullen. Vasta ihan perillä näin pellolla multaa pöllyttäviä maatalouskoneita traktorien perässä. Kuivaa näytti pitäneen. Karja oli jo ulkona, ainakin kolmessa paikassa.

Kuoveja ja töyhtöhyyppä, tavallisemmista linnuista puhumattakaan, patsasteli pelloilla. Västäräkin pesä oli todennäköisesti jossakin saunan lähistöllä, koska se tuon tuostakin kävi katsastamassa, joko lähtisimme pois sen rauhaa häiritsemästä. Mäen alla pysähdyimme kuvaamaan mesimarjan kukintaa ja silloin kuulin etäältä jo kaipaamani kesän merkin: käen kukunnan. Voimakas tuulensuhina harvennushakatussa koivikossa vaimentaa selvästi linnunlaulun volyymia.

Eilen huumasi tuomentuoksu. Seuraavalla kerralla kielo. Ehkä pihlajakin jo, mutta pienemmin. Suokukka oli kukassa, mutta suopursu odotuttaa. Tänään on mummupäivä. Noora ja Oskari ovat tulossa kymmenen paikkeilla.