Värikylpyjä

Kuuntelin radiota lounasta syödessäni ja siellä keskusteltiin vauvojen värikylvyistä. Olin kyllä kuullut tuon sanan ennenkin, mutta mieltänyt sen veteen. Mutta tässähän olikin kyse aivan muusta. Eihän kielikylpy eikä selkäsaunakaan veteen liity. Aivot tekevät omia pika-assosiaatioitaan.

Haastatellut äidit tuntuivat olevan todella tyytyväisiä tällaiseen uuteen ryhmäaktiviteettiin, jossa voi tavata toisia muuallakin kuin perinteisellä hiekkalaatikolla. Voi vain kuvitella, millaista touhua vauvaikäisten väreillä leikkiminen on. Ehkä sen mieluummin tekeekin muualla kuin kotona.

Kaukana on se aika jolloin vajaan vuoden ikäisille vauvoille riitti leluksi äidin kattila ja kauha tai vanhasta sukasta sompailtu nukke ja kuiva ruisleipäpala nakerrettavaksi hammaskutinaan. Tosin olen havainnut, että mieluummin nämä vauvat usein ottaisivat sen äidin kattilakauhayhdistelmän kuin jotakin oman lelulaatikkonsa valikoimista.

Nyt meille aikuisillekin on tarjolla ilmaisia värikylpyjä puistoissa ja metsissä. Alkuviikosta kaipaamani ruska alkaa näkyä jo paremmin. Väreistä ja valosta on otettava kaikki irti ennen kuin jokasyksyiset syysmyrskyt vievät kuivan kesän lehdet mennessään. Valo vähenee päivä päivältä. Kirkasvalolamppu on jo otettu esille, koska päivät ovat olleet pilvisiä ja vielä lehdessä olevat pihakoivut piirittävät asuntomme. Aamuinen lehdenluku alkoi jo käydä hankalaksi. Lampun hoitovaikutuksista en osaa sanoa, mutta lehdenlukuajan kestävä kirkasvalohoito ei käsittääkseni ainakaan haitaksi ole. Olen havainnut, että asunnon valaistuksen määrää on lisättävä. Uudet silmälasit eivät valon puutetta korvaa.

Värit kiehtovat ja sieppaavat silmän Flickriin laittamissani kuvissakin. Eniten on käyty katsomassa kirkasvärisiä otoksia. Joskus kun olen ladannut oikein värikylläistä kuvaa, joku on ehtinyt käydä vilkaisemassa sitä ennen kuin olen ehtinyt sijoittaa sitä mihinkään settiin tai ryhmään. Väreissä siis täytyy olla jotakin.

Verkossa

Melko useassa seuraamassani blogissa on on viime päivinä kirjoitettu bloggaamisesta ja saatu vilkasta keskustelua aikaan. Kateudesta vihreänä seuraan useiden taitavien kirjoittajien blogeja. Ihailen heidän tapaansa käsitellä kieltä ja aiheiden syvällisyyttä ja kattavuutta. Itse olen osallistunut netin kautta yhdelle kirjoittajakurssille saadakseni jonkinlaista palautetta, koska minussakin, kuten monessa meistä, asuu pieni kirjailija. Tämä uloskirjoittaminen jossakin määrin käy myös oman elämän haavojen laastariksi.

Melkein vuoden kirjoitin listautumatta ja laskureitta. Näkyvä vuorovaikutteisuus alkoi vasta listautumisen jälkeen ja uskaltauduttuani kommentoida jotakin omaa elämäntilannettani sivuavaa postausta. Ja kerran listalla, aina listalla. Sittemmin uutisiin asti nousseet blogit olivat siis jo tuttu ilmiö. Siinä tunsi olevansa aallon harjalla. Hei, miten näistä nyt vasta uutisoidaan, tämähän on ja vanha juttu. Ammattilaiset ovat ottaneet blogit omakseen. Päivälehdissä julkaistaan blogeja ja moniin TV-ohjelmiin liittyy mahdollisuus reagoida netin kautta.

Itse aloitin netin käytön uudelleen vierailemalla säännöllisesti parilla keskustelufoorumilla hakemassa tietoja ja vertaistukea, jota en tuntenut saavani muualta. Uudelleen sillä pidin pitkän tauon jouduttuani työkyvyttömyyseläkkeelle. Netin käytössä kohdallani kävi hiukan samalla tavalla kuin työpöydän raivaamisessa ja oppimateriaalien käsittelemisessä. Aluksi en voinut mennä tietokonetta lähellekään, koska työurani katkesi kuin kananlento ja tietokoneen käyttö oli ollut jokapäiväistä.

Ja kun tulin antaneeksi bloggaamiselle pikkusormeni, se näyttää vieneen koko mummun mennessään. Ja se pieni tai iso narsisti asunee myös minussa, koska vähäinenkin palaute riittää pitämään yllä kirjoittamisen kytöä ja uusia ideoita saa joka lukukierroksella. Ja kommenttikammareissa on saanut välistä nauraa hykertää, mikä on todella hoitavaa. Itse asiassa parasta koko ilmiössä.

Ruskaa etsimässä

Oli luvassa vielä lämmin päivä. Päätimme lähteä laittamaan mökkiä talviteloille, mikä tarkoittaa kellarin ikkunan sulkemista. Koskaan kellarimme ei ole ollut niin kuiva kuin tänä kesänä. Syyn tiedämme jokainen. Kamera patterit ladattuina odotti punaisten ja keltaisten värien sävykästä ilotulitusta yli 150 kilometrin matkalla. Mutta ei vielä ollutkaan täyden ruskan aika. Mäellä kukkivat jättipalsamit, joten pakkasherra ei ollut siellä vielä käynyt. Jokunen harakankello, pietaryrtti ja siankärsämö kukki siellä täällä. Ukonhatussa ja suusleimuissakin oli muutama kukka jäljellä.

Aukoksi hakattu rinne ei antanut meille sienen sientä, mikä meidän sanastossamme tarkoittaa kantarelleja. Nehän tarvitsevat kumppanikseen kuusen tai koivun. Ei muuten ollut puolukoitakaan. Punaherukoita olisi vielä ollut poimittavaksi asti, mutta jaksamisella on rajansa. Ne saivat jäädä linnuille, niille muutamille, joiden lirkutusta vielä kuului. Jokunen kanalintu lensi tien yli, menomatkalla näimme kuusi joutsenta ja lehmät näkyivät olevan vielä ulkoruokinnassa. Olikin erikoisen näköistä, kun laitumet näyttivät vasta nyt puskevan uutta äpärettä. Joissakin paikoin oli tehty tuorerehuakin, sitä kuivuuden johdosta saamatta jäänyttä toista satoa. Syyskynnötkin oli jo tehty. Syksy saa tulla ja olla.

300. postaus

Tuo eilinen kirje oli 300. postaukseni tähän blogiin. Käyneekö bloggaamisessani samalla tavalla kuin naistenlehdissä?

Ne nimittäin kirjoittavat vuoden kierron mukaan ajankohtaisista asioista uudelleen ja uudelleen. Kun vertaan vuoden 1947 Kotiliesi-lehtiä nykyisiin, havaitsen kirjasinkoon suurentuneen ja kuvituksen lisääntyneen tekstin kustannuksella. Ja väriä riittää muuallekin kuin kansiin. Mutta on mainoksia, myynti-ilmoituksia, ruoka- ja säilöntäohjeita, kasvatusvinkkejä, haastatteluja jne. Artikkelit olivat ennen pitempiä ja kattavampia. Itse en enää tilaa kyseistä lehteä, vaan luen sen kierrätettynä.

Olen todennut senkin, että säästämämme 80-90-luvun vuosikerrat ovat kuin uusia. Eli voi aloittaa vaikkapa vuoden 2007 tammikuussa lukemaan vuoden 1995 vuosikertaa lehden ilmestymisrytmissä, niin kaikki hoituu. Ehkä pääsiäinen ei ole paikallaan, mutta muut juhlat ohjeineen kyllä. Ja laihduttamiset ja terveelliset ruokavaliot. Ei mitään uutta ja mullistavaa. Muoti on asia erikseen. Innokkaat lehtimyyjät, jotka viimeksi ovat kampanjoineet Apu-lehteä ilmaisnumeroilla, eivät tietenkään pidä tästä kierrätysideasta. Heidän ansionsa on suoraan verrannollinen myytyihin tilausjaksoihin.

Sahaanko nyt oksaa altani? Vilkaisen näet aika usein arkistoja. Vuosi sitten oli myös vielä lämmintä.

Sienestään käypi Kallet ja Hellit,
pitäisi poimia kanttarellit,
herkkusienet ja karvalaukut,
täyteen korit ja selkälaukut.
Ja Vaasan Leivän kera ne syödään,
- siinäpä kärpästä kaksi lyödään.

(VAASANleipää mainos, Pasi piirtää, Kotiliesi 15.9.1947)

Kirje (Runotorstai)

Häiriöklinikan runon rohkaisemana laitan kirjeen postiin vihdoin minäkin.

To Whom It May Concern

Minulla on aina
lyijykynä ja kirjepaperia
keittiön pöydällä.
Sanat joko tulevat
tai jättävät paitsi.
Useimmiten lasken haikujen tavuja
tai riimittelen kronikoita.
Jälleen kerran sanat sakenivat
ja riittivät kirjeeksi asti.
Olen kantanut kirjettä jo viikon laukussani
pudottamatta sitä postilaatikkoon.
Jokohan olisi sen aika?

Tarkkana kuin porkkana

Tämänsyksyinen rynnistys kirjoittamaan viimeisen kerran vanhanmallista aidinkielen ylioppilaskirjoituskoetta on saanut melko paljon julkisuutta. Olen ollut pois koulumaailmasta jo kauan enkä äidinkieltä koskaan opettanutkaan. Mutta kirjoitusten valvomista riitti ja siitä on jäänyt hajanaisia ajatuksia. Heittäessäni pois koulupapereita, löytyi seuraavanlainen paperilappu, jossa on joskus kolme tuntiakin peräjälkeen kirjoituksia valvoneen opettajan hajatelmia. Olin silloin jo osatyökyvyttömyyseläkkeellä ja istuminen kävi työstä.

Tupperware-rasioita näkyy olevan monella...vaaleanvihreä raikas Granny Smith-omena...automaattinen ilmanvaihto salissa saa aikaan vedon, ei hyvä...lihakset alkavat puutua tähän istumiseen...tässä alkaa tulla nälkä...tunnen teidät melkein kaikki nimeltä...nuoria, kauniita ihmisiä, elämä edessä...Fazerin suklaata... miksi niillä on niin paljon karkkeja eväänä...annan avuksenne ajatuksin energiaani...kauniita villasukkia...hetikö ne alkavat juosta WC:ssä...montakohan tiiltä tuossa päätyseinässä on korkeussuunnassa...Heidillä on ihanan keltaiset housut...jaahas, Ville tarvitsee jo lisää paperia, viedäänpä...ihana, että saa sen verran kävellä vaihteeksi...mukavannäköisiä vaatteita yleensä...14 ilmastointiputkea...ruokatunti on alkanut...ei ne sitten osaa olla hiljaa, vaikka Hiljaisuus-lappuja on joka ovella pitkin koulua...kohta on kello 12.00...ole rauhallinen, rento, reipas, luova...nyt he alkavat lähteä, istuisivat vielä, yrittäisivät parhaansa...ihanaa, seuraava valvoja tulee päästämään minut pois täältä...nyt sitten omat tunnit pitäisi jaksaa...ensin syömään

Taas piti ottaa Flickrkuva, kun nämä systeemit eivät taaskaan pelaa.

Muistojen neutralointia

Tänään sulkeutui yksi ympyrä elämässäni. Menin nimittäin puolilta päivin polikäynnille samaan paikkaan, jossa vietin kohta kaksikymmentä vuotta sitten muutaman päivän tutkimuksissa. Näiden tutkimusten lopputulemana minulle kylmän viileästi ilmoitettiin puhelimitse, että biopsia näyttää pahanlaatuiselta kasvaimelta. Ilman ns. poissulkevia tutkimuksiakin minä itse sen jo tiesin.

No, se taistelu käytiin ja voitettiin. Muistijälkien neutralointia olen harrastanut aikoinaan kirjoittamalla, puhumalla, maalaamalla akvarelleja, käymällä syöpäosastolla katsomassa paikkoja ja tapaamassa henkilökuntaa. Tänään, tosin tietämättäni, testasin taas kerran, onko se jo ollutta ja mennyttä. En edes muistanut koko jaksoa, ennen kuin avasin tämän blogini ja luin Tuin kommentin tuohon Runotorstain runoon. Linkissä lisää samaa asiaa, myös täällä. Se neutralointi on siis mahdollista.

Tunteet tulee tunnistaa
ja ulos pusertaa
ellei surun kyynelin
niin läpi kivun mankelin.

Tällä kertaa on kysymys ihan muista jutuista, jotka saattavat olla hoitojen jälkivaikutuksia tai sitten ei. Elämä on täynnä vastausta vaille jääviä kysymyksiä. On vain jatkettava päivä kerrallaan niillä resursseilla, jotka vielä ovat jäljellä.

Päivä oli vain osin aurinkoinen, pilvet hiihtivät matalalla. Palattuamme sairaalasta otin kameran ja kävelin ulkona ottamassa muutaman kuvan. Menin rantaan katsomaan talkoolaisten jälkiä. Yllätyin havaitessani, että usein mainitsemani laho laituri oli vihdoinkin purettu. Hyvä niin. Toivottavasti saamme tilalle uuden ja paremman. Toivossa on hyvä elää.

Kuva on Flickristä tällä kertaa, koska Blogger ei suostunut ottamaan tämänpäiväistä otosta. Ehkä tuo Swing kuvaa hyvinkin sitä pyöritystä, jossa minä iloisesti kiepun. Kuvahan ei tarkkene, vaikka sitä klikkaa, mutta ainakin suurenee. Sitä ei ole käsitelty mitenkään. Kunhan laitoin verannan portulakka-amppelin pyörimään ja otin siitä kuvan. Kiitos tästä päivästä!

Muisto, muistaminen (Runotorstai)

Valokuvia katselee
ja harkiten valitsee
tietyn albumin, mitä selaa
kun elämäänsä kelaa.
Ei edes suostu pohtimaan,
miksi yksi kuva vaatii katsomaan
ja toista otosta oitis katse pakenee.

Sulkee äkisti albumin,
ilman sitä muistaa tarkemmin.
Tyhjä sivu kertoo enemmän
hipaisuista menneen elämän.
Tuoksut, katseet, kädet lempeät
hetket huuman, illat pitkät, viileät.
Koko CV on poltettu aistinsoluihin.

Miljoona, miljoona muistoa...

Pikku-Noora haluaa joka kerran mummolassa käydessään tutkia minun vähäiset koruni. Muistan oman tyttäreni tehneen samoin äitini luona aikoinaan. On tarkistettava, että kaikki tutut helyt ovat tallella korulaatikossa tai -lippaassa.

Aasinsilta on huono, mutta Valokuvatorstain ja myös Runotorstain aiheen innoittamana pälkähti päähäni, että meillä voisi olla hyvien lapsuus- ja nuoruusmuistojen aarrearkku, josta voisimme pahan hetken tullen poimia helmihetkiä elämän varrelta ihailtavaksi ja jaettavaksi.

Yksin ollessani joskus availen summittain laatikoita, löydän vanhoja kirjeitä ja kortteja, lajittelemattomia valokuvia, mitä kummallisimpia visusti talteen laitettuja pikkuesineitä ja jopa paperilappusia. Ehkä niitä on kertynyt niin paljon siksi, ettemme ole muuttaneet 26 vuoteen. Iän karttuessa aina vanhemmat ja vanhemmat "muistomerkit" tulevat yhä tärkeämmiksi. Eräs ystäväni kertoi, että heillä on sisarusten kesken tapana kerätä lapsuusmuistoja pikkutarinoina kenkälaatikkoon. Ja sitten kun ollaan yhdessä koolla, näitä lappuja luetaan ja tarinat täydentyvät kokonaiskuvaksi, joka saattaa ollakin ihan erilainen kuin yksittäiset muistot. Ja naurua ja itkua riittää tilanteen mukaan. Tai sitten saattaa tulla kinaa siitä, miten se asia oikein menikään.

Jokaisella lapsella on erilaiset vanhemmat, vaikka he biologisesti olisivat samat. Syntymäaika ja rooli perheessä, oma temperamentti ja monet muut seikat muovaavat sisaruksia eri suuntiin, vaikka yhteisiäkin geenejä tietysti löytyy. Serkukset voisivat harrastaa samaa. Sukututkimus elää ja voi hyvin. Sukupuiden ja -taulujen ympärille voisi tällä tavalla muotoutua sukutarinoita.

Itse olen jo aloittanut tämän muistojen tallentamisen. Miksi? Koska nyt vielä muistan aika paljon lapsuusajasta. Yksi kenkälaatikko on kankaalla päällystetty muistojen aarrearkuksi.

Kuvassa on ainoa minulle jäänyt muistoesine isoäidistäni ja -isästäni. Se on korvaton kahvikuppi, jonka löysin heidän matalan majansa vielä matalammalta vintiltä ja sain sen ottaa muistoksi isäni luvalla.

En suosittele

Minulla on ollut tapana melkein joka aamu käydä läheisessä järvessä. Siis avoveden aikaan. Lämpimänä ja kuivana kesänä ole seurannut myös veden hupenemista, koska vesijuoksusyvyys siirtyy yhä kauemmaksi laiturista. Parin päivän takainen kova tuuli sotki vedet ja kylmensi ne. Ja vesijuoksuhan tapahtuu pystyasennossa, joten pintavesilämpötilat narraavat.

Eilen aamulla kävelyn jälkeen keksin, että menenkin veteen kävelyllä tuulipuvun alla ollut ns. lämpökerrasto päällä. Jospa se lämmittäisi. Ei tuntunut yhtään kivalta. Parempi, mitä vähemmän vaatetta. Olen leikilläni harkinnut surffausasun hankkimista, jotta vesijuoksua voisi jatkaa pitempään tarvitsematta lähteä uimahalleihin.

Jos huushollissanne on vaaleanpunainen kylpytakki ja tummanvihreä plyyshiaamutakki, niin älä laita niitä pesukoneeseen yhtä aikaa, ellet halua persikanväristä aamutakkia. Älä myöskään laita valkoista villapipoa epähuomiossa valkoisen 90-asteisen lakanapyykin sekaan. Piposta ei jää puoltakaan jäljelle sellaisen käsittelyn jälkeen. Kokemusta on. Puhumattakaan muutamista kerroista, jolloin koko pyykki on värjäytynyt vaaleanpunaiseksi. Syystä, etten ole noudattanut pesumerkintälapun suositusta erillispesusta joko siksi, että silmälasit ovat yläkerrassa tai johan tuota vaatekappaletta on pesty niin monta kertaa, että irtoava väri on jo irronnut. Tai jonkun kerran ihan vahingossakin.

Pakastettua täytekakkua ei myöskään kannata laittaa lasiselle kakkualustalle heti, ellei halua päästä siitäkin eroon. Lasilautanen nimittäin halkeaa. Kaikki nämä asiat on opittu kantapään kautta.

Tältä se näyttää

Kaikki lehdet ovat pullollaan laihdutus- ja kunto-ohjelmia ja kehotuksia liikkumaan. Se on sinänsä hyvä asia, mutta alkaa hiukan ahdistaa kaltaistani ihmistä, jota ei pystykään enää moiseen. Kun en nyt jaksa kirjoittaa tänäisiä ajatuksia, liimaan tuohon viimesyksyisen tekstipätkäni. Ja kuvaksi laitan pärekasan, koska tänä iltana olin polttaa päreeni aivan mitättömästä asiasta.


Raportti III: Sairaanhoito, Suomi, Tellus

Sairaanhoitotila avautui tyylikkäänä ja uutuuttaan kiiltävänä. Aulassa oli vain yksi vastaanottopiste tietokoneineen. Itse hoitotilat olivat isot. Koska hoitolaitteita oli lukemattomia, tilan piti olla suuri ollakseen toimiva. Potilaat tulivat sisään kaikki samasta ovesta, mutta jonoja ei syntynyt. Ilmeisesti sairaanhoito on ilmaista, koska potilaat vain näyttivät terveyskorttiaan vastaanottovirkailijalle ja jatkoivat matkaansa tarvitsemaansa hoitoon. Osa jäi suureen peilisaliin, työnsi henkilökohtaisen terveyskorttinsa tarvitsemansa laitteen suuaukkoon ja sai itselleen ohjelmoidun hoitosarjan. Melkein kaikki liikuttivat eri lihasryhmiään rytmikkäinä sarjoina siirtyen laitteelta toiselle. Juomapullo tuli olla mukana ja kuivausliina. Muutamilla oli korvissaan kuulokkeet. Heidän hoitoaan varmaankin etäohjattiin, koska he näyttivät toimivan itseohjautuvasti.

Tämän planeetan sairaanhoito näyttää perustuvan tehokkaaseen kehon kuona-aineiden poistoon hikoilun avulla. Väkisin ulos puserrettu hiki tuli korvata juomalla raikasta vettä tai jotakin vastaanotossa myytävää lääkejuomaa kymmenen minuutin välein. Ellei hiki irronnut, tuli mennä varta vasten ylikuumennettuun huoneeseen, jota sanottiin saunaksi. Useimmat menivät sinne, vaikka olivatkin mielestämme hikoilleet jo tarpeeksi. Sairaimmat potilaat eivät jaksaneet tehokasta kuona-ainepoisto-ohjelmaa, vaan he menivät erillisiin tiloihin lepäämään pehmeille matoille. Näissä tiloissa joko tanssittiin, keinuttiin tai virutettiin kehon lihaksia rauhoittavan musiikin ja monotonisella äänellä puhuvan hoitajan opastuksella. Eriväriset isot pehmeät joustavat pallot tuntuivat auttavan monia. Hoitovastuu kuului todennäköisesti henkilöille, joiden rintapielessä oli teksti ”Personal trainer”. He kiersivät potilaidensa luona kannustamassa ja antamassa ohjeita. Joskus he hakivat vastaanoton hyllystä Ice Power-geeliä, selkä- tai raajatukia, palauttavia juomia tai vahvistavia kiinteitä ravinteita ja neuvoivat ostamaan niitä myös kotikäyttöön, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Tunnelma sairastuvalla vaihteli tuskan irvistyksistä syviin helpotuksen huokauksiin. Hoito vaikutti tehokkaalta ja systeemi toimivalta, koska tarkkailujaksomme aikana samat potilaat saattoivat viipyä laitoksessa kaksikin tuntia kahtena päivänä peräkkäin. Mieltämme jäi kuitenkin hiukan askarruttamaan se seikka, että varsinkin nuoret naispotilaat näyttivät kaduilla näkemäämme populaatioon verrattuna liian laihoilta. Mutta ehkä heidän hoitonsa on vielä kesken.

Huhuu, olen täällä...

Eilen sade soitti ja tuuli tuiversi. Ei tullut käytyä ulkona muuta kuin nappaamassa kuva tästä pikkuystävästä. Keväällä kummastutti reilunkokoinen nallekarhu läheisen koivun juurella. Eilen ilmaantui vielä lähempänä olevan pihlajan alle kuvan pehmolelu. Kuvittelisin sen koiraksi. Ja taas alkoi ihmettely, miksiköhän se siinä lepäili. Sateessa ja tuulessa. Eihän vaaleanpunaista lelua voi olla huomaamatta tummanvihreältä ruohomatolta. Nyt kuitenkin on jo kuivaa ja aurinko paistaa.

Todennäköisesti se on talomme lasten ulos unohtama lelu. Voi tietenkin olla niinkin, että joku vierailulla ollut pikkuinen on unohtanut lelunsa kyläpaikkaan. Jos pehmoleluja on useita, niin yhden puuttumista ei heti havaitse. Rakkaimman pehmolelun katoaminen yön yli saattaa kuitenkin kulminoitua tilanteeksi, josta selviäminen vaatii vanhemmilta monialaista tietotaitoa. Uudella lelulla ei vanhaa voi korvata. Varsinkin unilelut on ladattu niin täyteen turvaa ja tunnetta, että niiden jättämää tyhjiötä on miltei mahdoton täyttää.

Iltarutiinit ovat tärkeitä. Nukuttaessani pikku-Onnia, hän kysyi minulta taannoin, miksi illalla kerrotaan vain iltatarinoita. Iltatarinat ovat omasta päästä keksittyjä rauhoittavia onnelliseti päättyviä tarinoita, joiden hahmot tarkistavat, että kaikkien läheisten asiat ovat kunnossa ja kaikki ovat käymässä levollisesti unten maille. Aamutarinat ovat erilaisia. Hän nukahti ja jäi odottamaan aamutarinaa. Mutta aamulla omiin leikkeihin olikin niin kiire, että hän tokaisi, että ei kerrotakaan nyt sitä aamutarinaa, vaan mennään heti leikkimään. Ja me teimme niin.

Edit 19.30
Lelu on löytänyt omistajansa! :)

Uusia sanoja

Eilisen päivälehden yhden etusivukuvan alla oli sana, jonka olimme luulleet itse keksineemme. Traktorinmuna. Jo vuosiahan tienvarsien peltoaukeamien laitoja ja maalaistalojen takapihoja ovat koristaneet valkoiset tai vihreät tuorerehupaalit. Niitä on riveittäin, ripotellen tai kasoittain. Näkyy joissakin paikoin metsälannoitesäkkejäkin, jotka ovat myös valkoisia.

Miksi ne sitten eilen pääsivät etusivun uutiskuvaksi? Tietenkin tämän menneen kuivan kesän takia. Tavallisesti maanviljelijät saavat kaksi tuorerehusatoa kesässä. Nyt taisi useimmilta jäädä jälkimmäinen sato kokonaan saamatta ja silloinhan kysynnän ja tarjonnan lain mukaan tuotteen hinta nousee. Oliko se arvio maksimissaan 60-70 euroa paali? Kallista. Vain kerran pari muistan isäni ostaneen heiniä karjalle. Hän käytti tuota samaa sanaa silloin.

Tämä lehtiartikkeli imaisi minut taas menneeseen, kauemmaksi kuin mappien purku. Muistan, miten vuonna 1956 meille rakennettiin uusi navetta. Navetaksi sitä sanottiin, vaikka se piti sisällään myös heinäladon, hevostallin, karjakeittiön ja saunan pukuhuoneineen ja sen AIV-rehupöntön. Navetta rakennettiin harmaista tiiliharkoista ja osin itse tehdyistä sementtitiilistä. Paljon oli väkeä töissä, sukulaisia ja vieraita. Sekin kesä oli kuuma. Kului paljon kotikaljaa ja tupakkaa. Jälkimmäisen vaikutuksesta janoon ei minulla ole mitään käsitystä.

Se AIV-rehun tekoon tarvittava kemikaali ostettiin jättikokoisessa pullossa. Muista elävästi, miten kaunis se oli ja nyt jälkeenpäin ihmettelen, miten se sisältöineen saatiin ehjänä kivisen tien päähän. Hevospelillä tietenkin. Pullo oli muodoltaan kaunis ja sen ympärillä oli rautakehikko ja jotakin pehmikettä. Olikohan pullon kyljessä varoitusmerkkejä? Meitä lapsia kuitenkin varotettiin siitä kertomalla, että se syövyttää vaatteet reikäisiksi. Mutta ei kai se kovin pahaa myrkkyä voinut olla, koska itse rehunteko tapahtui polkien rehua kumisaappaat jalassa. Tuoksukin on jäänyt ikimuistiin. Muistan myös jo silloin pienenä ihmetelleeni, miten lehmät saattoivat sennäköistä ja senhajuista rehua syödä. Mutta söivät ne!

Nykyään navetoissa taitaa käydä sellainen hännänhuiske, että riittävä määrä rehua ei mahdu sisätiloihin ja siksi osa sadosta on ulkona paaleissa. Ja ne kauniit AIV-pullot. Sittemmin olen nähnyt niitä tai vastaavannäköisiä ja -kokoisia pulloja viiniharrastajien kellareissa.

ABC...

Muutamissa blogeissa olen törmännyt näihin aakkosmindmappeihin. Tässä omat juolahdukseni. Toivottavasti kaikki aakkoset tulivat mukaan. Aarni Penttilän Aapiskukossa ei kaikkia ole. Jokohan nykyään opetetaan vaikeammatkin, siis vierasperäiset äänteet ja kirjaimet, ensimmäisellä luokalla? Laitan loppuun seitsemän kyrillistä ässää, etteivät lopu kirjaimet kesken.


A: Aamuun on aikaa, mä valvon vain...
B: Barcelona, Bertta
C: Cecilia (Ceterum censeo)
D: Dubrovnik
E: Ensimmäinen enkeli, toinen tonkeli, kolmas...
F: Felix - onnellinen ketsuppi
G: Gone are the days when my heart was young and gay
H: Hard Rock Hallelujah vielä kerran
I: Illan rauha kun maan syliin sulkee...
J: Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan
K: Körö, körö kirkkoon
L: Lapset, lapsenlapset, lorut
M: Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi...
N: Nasu
O: Oli kerran onnimanni, onnimannista matikka...
P: Pienenpieni veturi aamulla kerran...
Q: Quo vadis?
R: Rakastan elämää, joka uupuen...
S: Sade on mun kyyneleeni...
T: Tuulella ei ole ystävää...
U: Uni-Jukka, Nukku-Matti
V: Vesihiisi sihisi hississä
X: Xylitol Sisu, Xerox
Y: Yksitoista lapsia peikolla
Z: Zombie
Å: Åbo Akademi
Ä: Ärrrän kierrän orren ympäri, ässän pistän taskuun
Ö: Öljy, rypsi-, hamppu- jne

С: СССР
З: звонит колокольчик
Ц: цирк
Ч: Чехов
Ш: шампанское
Ж: жёлтый, жадный, жирный жук
Щ: щи

Iso luuta lakaisee

Olen ollut pois opettajantyöstä jo useita vuosia. Jouduin heittämään hyvästit työlle ennenaikaisesti. Pari kertaa olen vuosien mittaan yrittänyt tyhjentää mappihyllyä, mutta en ole pystynytkään kajoamaan omaan työhistoriaani. Onko nyt sen aika?

Kaksitoista ylipursuavaa mappia sain tyhjennetyksi ja siirretyksi historiaan. Enkä niitä purkaessani ja lajitellessani oikeastaan tuntenut yhtään mitään. Se oli kuitenkin raskasta fyysistä työtä. Ei niitä voinut sellaisenaan pois heittää, koska kalvot ja niitit pilaavat keräyspaperin. Kasa kalvoja painaa yllättävän paljon, enemmän kuin vastaava määrä paperia. Ehkä lukitsin sieluni purkutyötä tehdessäni. Olin pioneeri ATK:ssa ja tekstinkäsittelyssä aikoinani, oikein Oulun yliopiston etäkurssin käynyt. Toki ennen Windows-aikaa. Opin komennot put, get, finger etc. Ja sitten eteen läväytettiinkin kohta ikkunat ja ikonit ja kaikki em. oppi muuttui turhaksi.

Monisteet muistuttivat suurista ryhmistä, mukavista työtovereista ja oppilaista ja hivelevistä onnistumisen sekä katkerista turhautumisen hetkistä, puhumattakaan joistakin hillittömistä nauruhepulikohtauksista luokassa tai opettajainhuoneessa. Vain jokuset laulun sanat tai runonsäkeet saivat armon jäädä. Kaikki muu sai mennä. Osa odottaa vielä silppurin lopullista tuomiota.

Tunteet? Eräs ystävä sattui soittamaan eilen illalla, kun vielä ahkeroin tuhoamistyössäni. Silloin ei siis tuntunut miltään, mutta tänään on ollut itku herkässä. Ja hommahan on kesken. Mappeja on vielä metritolkulla ja ihka ensimmäisetkin spriimonisteet ja vahasmonisteet tallessa. Häviääkö tässä revohkassa osa ihmisarvostani vai onko tämä vain askel uuteen? Jokohan laittaisin graduni käsikirjoituksen samaan pinoon, kun ei siitä väitöskirjaa tullutkaan?

Kuitenkin 25 vuotta. Ihanko suotta?

PS. Tiedän, että kuvassa on harja eikä luuta.

Ojasta allikkoon

Murphyn laki taitaa sittenkin olla olemassa. Olen yrittänyt muokata tämän blogin templatea muistaakseni viikon ajan. Olen kysynyt ja saanut neuvoja, vertaillut vierekkäisiä Wordille tallennettuja pohjia suurennuslasilla ja vaihtanut lopulta koko pohjan. Vihdoin sain yhden asian onnistumaan, mutta sillä siunaamalla hetkellä ilmaantui uusi omituinen ominaisuus sivupalkkiin.

Edelliset otsikko sieppaa aina alimpana olevan linkin mukaansa. Eikä se näy missään tavallisilla lukulaseilla, ei edes moniteholaseillani. Ei kai tuo ketään muuta haittaa kuin itseäni ja ehkä sekin asia saa ratkaisun aikanaan. Tämä on aivovoimistelua parhaimmillaan. Ainoa hankaluus on siinä, etten tahdo osata antaa periksi.

Nyt on tiedossa kaksi totaalisesti tietokonevapaata päivää. Kamera jäänee kuitenkin. Voin siis valita tekemiset jaksamisen mukaan. Akryylivärit odottavat kokeilijaa, vanhentuneet asiakirjat paperisilppuria ja lukemattomat lehdet lukijaa ja poisheittäjää. Tärkeintä on kuitenkin, että on jotakin pientä aktiviteettia mielessä, vaikkakin osin harmaan verhon takana.

Valo (Runotorstai)

VALO

Ihana valo

on tuo auringonkilo
kaislarannassa.