25. heinäkuuta 2011

Minäkin olen joskus

Olen kuunnellut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Se oli niin hauska, että seuraavaksi luin 700 grammaa. Hänen Urheilukirjansakin luin, vaikka en olekaan urheiluhullu. Vanhin vunukoista sanoo minua valokuvahulluksi. Tunnustan kuitenkin, että olen nuorena ollut sen verran intoutunut urheilusta, että jopa harjoittelin sisarusteni kanssa maastojuoksua äidin tekemissä verkkareiden tapaisissa. Se kangas ei silloin vielä ollut edes joustavaa eivätkä jalkineemme olleen millään muotoa urheiluun sopivia. Kangastennareissa juoksimme ja hyppäsimme korkeutta sahanpurukasaan, jonka tuoksun ja ne palopukit muistan vieläkin.

Maataloustyöt ja karjanhoito olivat riittävää lihaskuntoharjoittelua. Hiihtäminen oli luonnollinen tapa liikkua paikasta toiseen, siis kotoa kouluun tai postinvientireissulle lähinpään naapuriin. Kilpailuhenki tartutettiin vasta koulussa. Kilometrien metsästys jatkui lukiossakin. Jos päivä alkoi kaksoisliikuntatunnilla, opettajan määräämän hiihtolenkin ehti kiertää aivan hyvin kahdesti, ja niin me, tosin vain harvat, teimmekin ja istuimme sitten tulipunaposkisina kirkkohistorian tunnilla, kun jälkihiki kuumotti. Onneksi istuin etupulpetissa.

Ahtauduimme Innsbuckin talviolympialaisten aikaan jollakin tunnilla koulun kerhohuoneeseen seuraamaan jotakin hiihtoa ja olin pyörtyä, ilmeisesti hapenpuutteeseen, muistan. Ja paljon myöhemmältä ajalta muistan kyllä, miltä Juha Mieto näytti, kun hän nojasi aitaa vasten ja odotti Wassbergin tuloa ja seurasi kelloa ja hävisi sen historiallisen sadasosan siinä 15 kilometrin kisassa. Ja kävin minä ottamasta hänestä valokuvan lauantaisilla sunnuntaisilla maalaismarkkinoilla. Ja sain sitten selittää lapsenlapsille miksi. Selitin myös miksi jättiputkea pitää karttaa. Näimme niitäkin matkan varrella muutaman. Meillä oli mukava reissu, vaikka olikin helteistä.

Helsinkiin en suksia vienyt ja Kiovassa ihmettelin muutamia muista maista tulleita opiskelijoita, jotkä kävivät juoksemassa tai jumppasivat yhteisasuntolan aulatilassa avoimen ikkunan ääressä. Olen minäkin joskus, sitten myöhemmin.

6 kommenttia:

  1. Tutun oloisia muistoja.
    Tuollaistahan lapsuus oli, me kyllä vietimme paljon aikaa metsissäkin majoja rakennellen.

    Ja Kyrön juttuja saa onneksi lukea nykyisin myös Hesarista, hänen terävästä huomiokyvystään nautin suuresti.

    VastaaPoista
  2. Mk,
    Minä en muista majojen rakenteluja, mutta toisella kymmenellä ollessamme saimme äidin luvalla rakentaa vanhoista riihen hirsistä lammen rantaan ihan "oikean" saunan. Hevosella vedätimme hirret rantaan. Kiukaaksi tuotiin vanha puuhella. Muistan kokeilleeni "saunan" toimivuutta vain yhden kerran.

    Enpä tiennytkään, että Kyrö kirjoittaa Hesariin. Kiitos tiedosta!

    VastaaPoista
  3. Ajat ovat aika lailla muuttuneet, nykin kakarat istuvat tietokoneen aaressa paivat pitkat pelaamassa kaiken maailman sotapeleja. Ainakin toiset niista...

    VastaaPoista
  4. HPY,
    ...ja siitä ei välttämättä aina seuraa mitään hyvää. Tästä asiasta ollaan kyllä vähintäänkin kahta mieltä.

    VastaaPoista
  5. Hiihtäminen oli maaseudun lapsilla 50-60 -luvulla luonnollinen ja melkein ainoa talviharrastus, sillä luistinratoja ei peräkylillä siihen aikaan ollut. Välineet olivat mitä olivat, mutta iloa ja terveyttä hiihtolenkit ja -retket toivat. Kansakouluun piti sujutella talvella suksilla yli peltojen. Matka lyheni huomattavasti. Kevättalvella hanki kannatti, vaikkei latukoneiden tekemiä latuja ollut. Välitunnilla ehti ennen kellon kilinää kiertää kerran pienen lenkin, joka lähti koulun pihasta loivana alamäkenä ja palasi ylämäkenä pihaan. Latu oli ahkerassa käytössä. Oppikouluun piti matkustaa linja-autolla ja urheilutunnille kuskata suksia täpötäysissä linja-autoissa. Kaikille se ei passannut. Jotkut tytöt luokaltamme uhmasivat kehotusta tuoda sukset milloin minkin tekosyyn varjolla, ja saivat kävellä kilometrien lenkkejä meidän muiden hiihtäessä. Siihen aikaan kouluissa ei ollut suksia lainattavaksi.

    VastaaPoista
  6. Laila,
    Aivan. Ei ollut luistinratoja eikä luistimiakaan. Latukoneesta ei osannut edes uneksia. Nythän umpihankihiihto on oma extremelajinsa.

    Lukioaikana sitten näin ensimmäisen kerran lasketteluvälineet. Eilisaamuna aamu-uinnille mennessä laiturilla oli lumilautaa muistuttava urheiluväline. Mieheni tiesi sen olevan kuitenkin jokin vesitemppuilulaite. En pysy mukana... :)

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!