Jo viime vuosituhannella ymmärsimme asuttavamme yhtä ja samaa palloa. Tosin silloin ylitettäviä rajoja oli enemmän. Nyt rajat ovat vähentyneet, mutta rajoitukset tuntuvat lisääntyvän ainakin niille, jotka ohjeita noudattavat. Jos Miina Äkkijyrkälle on Suomi käynyt liian ahtaaksi, monelle tämä kyberavaruuden tarjoama kaileidoskooppimaisesti pirstoutunut kuva maailmasta on pahaenteisen avara. Vain taivas on rajana. Jos sekään.
Blogosfäärissä tuntuu elämä rauhoittuneen. Todennäköisesti facebook on nielaissut useita viisi vuotta sitten ahkerasti kirjoittaneita blogipersoonia. Tai sitten se on tämä ties monettako viikkoa jatkunut helle. Elämme äärimmäisyyksien aikaa. Urheilussa lennetään keihään perään. Kesälempeillä aalloilla viiletetään mitä eriskummallisimmalla laudoilla, suksilla, vesijeteillä. Vesilinnut kaikkoavat, uimarit väistävät, lintujen laulu hukkuu sivilisaatiomme suoraan huutoon.
Korvatulpat ovat kai arkivaruste nykyään, sillä ympäristömme on niin desibelien tukkima ettei ilman niitä selviä. Viisaat sulkeutuvat omaan kuplaansa erilaisten kannettavien äänentoistolaitteiden avulla. On minullakin uudessa kännykässä radio. En vain vielä ole sitä kertaakaan ulkona kuunnellut.
Jotenkin tämä aika tuntuu minusta vieraalta. Olen kuin joku ulkopuolinen kummajainen kaiken teknistyneen virtuaalielämäksi nimetyn maailmanmenon keskellä. Kun en jaksa enää etsiä kenkiä kaupoista, ostin ensimmäiset kenkäni nettikaupasta tänään. Opin kai minäkin, pakon edessä. Jotenkin ennen kaikki oli yksinkertaisempaa. Vai olisiko sittenkin niin onnellisesti, että olisin käsittänyt kaikki väärin?
Voi tutkia salamanpaikanninta, säätutkaa, mitata hiili- tai ekologista jalanjälkeään, laskea elinajanodotteensa, mitata onnellisuutensa, törmätä mainoksiin ihan tavallisilla blogisivuilla, hoksata että annettuaan kuukkelille pikkusormensa se onkin vienyt koko käden ja luulee tietävänsä meistä enemmän kuin me itse.
Mutta sade ei tänne osu eikä sitä voi tilata netistä, ja siksi ilmanlaatu on jo toista viikkoa pysytellyt heikkona. On niin kuivaa, että riippakoivun oksatkin riippuvat nuutuneina kuin kerran käytetty vasta. Portulakka ja päivänliljat sentään nauttivat. Ja marjat kypsyvät. Viittaan siis kintaalla laajoille perspektiiveille. Saan elää siinä mikä on pientä, pienessä omassa maailmassani katsellen taivaan lintuja ja kedon kukkasia. Annetut päivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi sinäkin!