27. maaliskuuta 2009

Mikä meitä kantaa

Sain kuin sainkin luetuksi loppuun sen aloittamani Andreï Makinen romaanin. Itse asiassa puoleen väliin luettuani kiinnostuin siitä kovasti. Olihan päähenkilö ollut opiskelemassa SNTL:ssa samoihin aikoihin kuin minäkin ja näin kirja herätti paljon muistoja ja mielleyhtymiä. Afrikkalaisia stipendiaatteja oli todella runsaasti, mutta en muista aistineeni kirjailijan mainitsemaa Moskovan rasistisuutta Kiovassa.

Ja löytyi se rakkaus, kun Elias tapasi Moskovassa Siperiasta kotoisin olevan Annan. Tosin täyttymätön rakkaus, joka lumen tuoksumuistona kantoi Eliaksen kuolemaan saakka.

"...Angolalainen Elias sukeltaisi afrikkalasiten sotien ja vallankumousten melskeisiin. Anna joutuisi sopeutumaan moskovalaiseliitin elämään. Silti heistä tuntui tuona iltana, ettei kumpikaan tulevaisuus muuttaisi mitään heidän todellisessa elämässään. Olennainen oli jo löytynyt, se kulki heidän sisällään ja oli heille yhteinen. Kun eron hetki tuli, he eivät syleilleet, katsoivat vain toisiaan hyvin kauan. "Tiedätkö", Elias sanoi, "jonakin päivänä me palaamme vielä Sarmaan ja löydämme lumen alta orkidean..." (Andreï Makine, Vain rakkaus, s. 143

Jokin meitä kantaa. Yksin ei tarvitse jaksaa. Usko, toivo ja rakkaus, välittäminen, vuorovaikutus. Usein se kantava voima on myös rakas lapsuusmaisema, joka ikätovereillani on monesti maalaismaisema. Kaupunkilaisillakin. Lauri Pohjanpää on kirjoittanut koskettavan kuvauksen maalaismaisemasata runoksi Lapsuuden maa.

Se metsä oli maailman sinisin
ja vehrein nurmikkorinne.
Ja usein vielä unissani vaellan
ma kauas, kauas sinne.
Ja siellä on maailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
kuin siellä ne sinikellot.
Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
siellä viheriäisessä haassa.
Ei missään niin valkeita koivuja kasva
kuin kaukana lapsuuden maassa.
Ja koivujen läpi ei milloinkaan
niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissani vaellan
ja mulla on silmät veessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi sinäkin!