22. tammikuuta 2009

Omin ja omatekoisin silmin

Lastun haastamana kaivoin kaapin kätköistä ensimmäisen oman valokuva-albumini. Yhtään perhekuvaa lapsuudesta ei ole olemassa. Yhdessä kuvassa leikimme sisarusparvena hiekkakasassa, toisessa roikumme verannan kaiteella, kolmannessa seisomme hevoshaan portilla. Aiemmin olen valokuvablogissani julkaissut omakuvan veikaten vajaa parivuotiaasta pulleaposkisesta tytöstä juhannusruusupuskan edessä.

Seuraava kuva minusta onkin oheinen aitan ja liiterin välissä olevan puutarhan edessä olevalla isolla, silloin isolta tuntuvalla, kivellä istuvasta oletettavasti kansakouluun lähtevästä tytöstä. Kun mieheni skannasi kuvan pyynnöstäni, ihmettelin sen silmättömyyttä, hän sanoi: "Eikös se kivi siinä ole se tärkeämpi?" Just.

Kuvaavaa. Mutta minäpä manipuloin itselleni silmät, koska ne eivät erottuneet lainkaan. Tulipa nukkemainen tyttö. Tarkat silmät ja korvat ja hoksottimet minulla on aina ollut, vaikka olen sisarussarjani keskimmäisiä, niitä väliinputoajia, tapettiin uppoavia, näkymättömiä ja hajuttomia lapsia. Osasin olla hiljaa ja kiltisti, tehdä minulta odotetut työtehtävät vastaan sanomatta, käydä kouluni hankalienkin taipaleiden takaa ja huolehtia siinä sivussa nuoremmista sisaruksista. Meitä oli sen verran monta, että leikkikavereita ei tarvinnut naapureista hakea.

Olin toisaalta rohkea korven kasvatti, kolmilehmäisen melko omavaraisen pientilan tyttö, joka ei vierastanut vispata verta, kun eläimiä teurastettiin. Mutta veren näkeminen "väärässä paikassa" kauhistutti. Muistan tuolta ajalta, miten päivämiehen verta vuotava otsahaava sai minut pakenemaan leikkimökkiin epämääräiseksi ajaksi. Samalla tavalla vaikutti, kun äiti leikkasi sirpillä kaikki vasemman kätensä sormet haavoille ja käveli hoippuen viettävää nurmea aitalta tuvalle. Onneksi meillä oli silloin naapurin S. apuna. Ko. pelko vaikutti ammativalintaani, mutta elämä on opettanut minua monien haavojen ja haavereiden kautta. Pystyn nykyään toimimaan hätätilanteissa. Rauhallisesti ja hätäilemättä. En joudu paniikkiin.

Lunastin hyvällä koulumenestyksellä paikkani kotona, mutta toisaalta se ajoi minut sieltä pois. Pääsin/jouduin oppikouluun suorittamaan vanhempieni toteutumattomia unelmia. Liian paljon liian varhain. Muistan, kun tämä kuva otettiin, vaikka kuvaajaa en muistakaan. Kameraa ei perheessämme ollut l. meillä on täytynyt olla vieraita. On sunnuntai, koska on essuton päivä. Asettauduin sievästi (miten osasinkin) karhealle osin sammaleen, osin keltakukkaisen maanpeitekasvin (mongolian maksaruoho?) kukittamalle kivelle. Oletan, että ylläni oleva koltun on äiti ommellut meillä syytingillä asuneen Papan kaupunkireissulta tuomasta kankaasta. Ajattelen, että olen olemassa sittenkin, koska minusta otetaan ihan erillinen kuva. Tuo päivä on varmaankin ollut niitä parempia.
____

Otapa haaste vastaan.

4 kommenttia:

  1. Tiedätkö, nämä muistot aiheuttavat minussa melkein panteistisen (tai miten sen sanoisi, yhteisinhimillisen) yhteenkuuluvuuden tunteen: meidän osamme ovat yhtä, vaikka ympäristömme ovat erilaiset. Mutta sisin on sama. Kiitos, sanovat kyyneleeni nyt; ne vain valuvat kuin luonnonvesi semmoisena kun se on. Vääjäämättä ytimestä ytimeen.


    Sinä piirsit itsellesi silmät. Hyvä sinä! Minä teen saman tempun lapsuuteni kuviin. Muistoihin.

    Kiitos. Olipa matka. Kiitos.

    VastaaPoista
  2. Lastu,
    Se elämä vain oli sellaista. Monen viisikymmenluvun lapsen osa/osattomuus.

    Silmät tein. Paikkailen muitakin kohtiani siinä määrin kuin pystyn. Ei kannata kaunistella. Muistaa mitä muistaa. ( Täällä on kauneushoitola nimeltään KauniStella ).

    Kiitos, kun sysit liikkeelle, Lastu!

    VastaaPoista
  3. Ollaan kuin sukulaisia, niin tuttua kerrontaa...voi niitä aikoja...ei tämän päivän lamat tunnu missään...
    Hyvää lauantai-illan jatkoa Sinulle!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentistasi, Marjamatilda, vasta näin sunnuntai-iltana! Hyvää alkavaa viikkoa sinulle!

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!