24. heinäkuuta 2008

Äkkihiljaisuus

Samoin kuin tulen näkyväksi silloin kun en ole paikalla, huomaan jonkin puuttuvan kun en kuule sen ääntä. Ääntä jonka olemassaolosta minulla ei itse asiassa ollut enää tietoista havaintoakaan. Olen tullut monille äänille immuuniksi. Nykyajan sähkövempeleet, viestimet ja kulkuneuvot nakuttavat, kohisevat, napsahtelevat itsekseenkin on/off, vaikka ne eivät olisi juuri sillä hetkellä edes käytössä. Joka kodilla on oma äänitapettinsa.

Tavarataivaiden pimpelipompelipakkomusiikista puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Kotien äänimaailmasta ei niinkään taajaan. Meillä kyllä melkein päivittäin, koska kuuloaistimme ovat niin erilaiset. Aika usein pyydän miestäni alentamaan volyymia. Yleensä radion tai television. Joskus ihan muutenkin. Melutaso laski yllättävän paljon äsken, kun pitkään palvellut akvaariomme sammui, tyhjeni ja siirtyi kaloineen uuteen hyvään kotiin.

Jotakin saman suuntaista koin eilen. Olin matkannut pitkään autossa. Ja autothan pitävät ääntä. Hiljaisiksikin mainostetut. Päätimme pysähtyä ja poiketa vihdoinkin Lepikon torpassa. Piilukirveellä vestetyt hirret, vanhuuttaan ja noesta mustuneet, puhuivat hiljaisella äänellä. Ja saivat vierailijat myös hiljenemään. Oli kuin olisi kotiinsa tullut. Minussa asuu aina ja alati se pieni tyttö, jolle tuollaiset tuvat olivat tuttuja. Esineineen päivineen. Pienet ruutuikkunat, pirtinpöytä penkkeineen, astiakaappi, höyläpenkki, kirnu, separaattori (tunsin heti tuoreen vastalypsetyn maidon tuoksun), punaiset pelakuut ikkunalaudoilla. Pyhää yksinkertaisuutta. Kotoista. Enhän minä ole samaa ikäluokkaa kuin UKK oli. Olen sentään syntynyt puoli vuosisataa myöhemmin kuin hän. Mistä tuo tuttuus sitten kumpuaa? Jostakin äidinäidin kotitalon tummanpuhuvasta tuvasta, jossa muistan käyneeni hakemassa enon perheelle maitoa. Ehkä.

Ainoa minulle vieras käyttöesine museossa oli tuo kuvan leipähäkki. Meillä kotona leivät olivat reikäleipiä ja ne pujotettiin jäähtyneinä laipiosta riippuvaan vartaaseen. En ole ennen kuullutkaan leipähäkistä. Ehkä se on limppuja varten. Sitä paitsi tuo kuvan häkki ei kyllä ole mikään UKK:n lapsuusaikainen. Kaikki muuttuu, mutta minä taidan kuulua viime vuosituhannelle.

7 kommenttia:

  1. Haikeutta on ilmassa kyllä selvästi. Jäi sentään kuvia isosta monnista.

    Nyt erottuu jokaisen kellon tikitys selvästi. Ehkä seuraavaksi on aika karsia niitä.

    VastaaPoista
  2. Vartaassa kuivattua leipää me lapset sanoimme lankuksi. Olin joskus kesälapsena yhdessä maatalossa, jossa ruislimput säilytettiin viljalarissa savussa kuivatun rukiin seassa.

    VastaaPoista
  3. siis laarissa, niin kuin laari laari laa

    VastaaPoista
  4. Käsittääkseni tavallisenkin riihikuivatun rukiin seassa saattoi säilyttää leipää. Vanhat riihet tuoksuvat edelleenkin savulle. Savun aromi tarttunut tehokkaasti hirsiin.

    Olikohan se lankkuleipää siksi, koska se oli niin kuivaa?

    VastaaPoista
  5. Lankkuleipää vanikkaa, kuivaa ja litteää. Vartaassa reikäleivät säilytettiin minun mummolassani. Tuollaista "tappitelinettä" en ole koskaan nähnyt. Tuntuisi kuin se olisi limppuja varten. Aina oppii uutta, kun tulee Liisalle pepua syömään.

    VastaaPoista
  6. Utu,
    Pepupöperö on ihana välipala. Uutta puutahan tuo on tuossa kuvassa. Ehkä se on kainuulaisten tapa ollut joskus. Ei ainakaan keskisuomalainen. Mutta talkkuna oli aina hämäläistä, ei savolaista. :)

    Uuden oppimisesta en osaa sanoa, alkaa olla kirjaimet vähissä A.-K.H.:n sanoin.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!