6. toukokuuta 2007

Rappiolla

Muutaman kilometrin päässä tästä paikasta sijaitsi aikoinaan erään järjestön kesäkoti. Se oli ihastuttava kaksikerroksinen monihuoneinen rakennus, jossa oli kokomittainen veranta pylväineen. Muistini mukaan se oli kermanvalkoinen. Sinne mahtui yli kolmekymmentä lasta kerrallaan kesäleireille. Kyökin puoleisen oven vieressä oli käsinpumpattava kaivo, jonkin matkan päässä pieni kellari, kauempana vanha leipomo- ja pesutuparakennus ja alhaalla rannassa huomattavasti uudempi hyväkuntoinen sauna takkatupineen ja pitkine laitureineen.

Kesäkoti tarjosi jäsenilleen täysihoitoa tammien ja muiden puiden siimeksessä. Omenapuita ja marjapensaitakin oli. Kirjotut liinavaatteet ja kauniit verhot, matot, astiat ja kalusteet olivat jo tuolloin 80-luvulla minusta vanhankauniita. Hyviä kirjojakin löytyi hyllystä. Maksavien kesävieraiden vähennyttyä tiloja vuokrattiin eri järjestöjen käyttöön. Olin muutamana kesänä emäntänä (tai oikeastaan emännän apulaisena) siellä lastenleireillä. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Siivoaminen myös. Tohinaa riitti. Jääkaappi oli, mutta tiskasimme käsin.

Aikanaan, ehkä toistakymmentä vuotta sitten, kesäkoti meni myyntiin. Viereinen jätti tarvitsi lisätilaa ja kiinteistö maineen meni käsittääkseni pilkkahinnasta. Eilen päätin mennä kameran kanssa katsomaan, löytäisinkö vanhasta idyllistä enää jälkeäkään.

No, en löytänyt idylliä. Minulle tuli vain paha mieli kompastellessani sammaloituneessa lehdossa, jossa vaivoin vielä erotti, mistä tie aikoinaan oli kulkenut. Osin alue oli ympäröity piikkilangoin. Päärakennus oli purettu. Sen paikalla kasvoi jo korkeahko koivikko. Kyllästetystä puusta valmistettu pihakeinu oli edelleen tammen alla, mutta maahan langenneena. Kellarin löysin ja tietenkin kivirakenteisen vanhan leipomo-pesulan, joka edelleen uhmasi aikaa. Mutta missä oli tuttu kaivo? Se oli varmaankin täytetty vaaratilanteiden välttämiseksi.

Mutta missä kunnossa kaikki olikaan! (Ks. kuva) Jatkoin matkaa alas rantaan. Ajattelin löytäväni sen vanhan pitkän laiturin pukukoppeineen, jossa olin joskus pessyt pari mattoakin. Löysin vain yhden ison ruosteisen tynnyrin, ruttuun menneitä kanistereita, tyhjiä pulloja ja pystyyn hiiltyneen koivun. Rantasauna oli poltettu pelastuslaitoksen harjoituskohteena. Viereen oli ilmaantunut muskeliveneiden venelaituri.

Niin muuttuu maailma.

10 kommenttia:

  1. Tulen surulliseksi hylättyjen talojen vuoksi. Kuvan ja kertomuksesi perusteella talo on ollut kaunokainen ja olisi tarvinnut arvoisensa kohtalon.

    VastaaPoista
  2. Celia,
    Ja niitä riittää eri puolilla maatamme. :(

    VastaaPoista
  3. Ei se ollut mikään erään järjestön, vaan NNKY:n paikka, joka alkoi mennä rappiolle heti, Kun Kunnonpaikka maat osti. Seuraavan keran kun käyt kuntolassa, hauku ne maanrakoon. Yksi vieraskuntoinen rakennus siellä oli ehkä 15 vuotta sitten.

    VastaaPoista
  4. A-K.H.,
    Oli mulla ensin linkki, mutta kun en löytänyt kuvaa enkä historiikkia mistään, niin jätin senkin pois.
    Siis ryösti ne maat. Pistää vihaksi vieläkin.

    Nyt siellä näkyi jokunen keppi (maanmittausta?) pystyssä. Jotakin siihen rakennetaan isolla rahalla. Mutta mitä sai NNKY? Sellaisen loukon kaupungista, jossa liikuntarajoitteisilla ei ole mitään asiaa alakertaan.

    Ei olisi pitänyt mennä ollenkaan, mutta kun tuo paikka tuli puheeksi eräillä syntymäpäivillä.

    Grrr-hymiö!

    VastaaPoista
  5. Kaunista nostalgiaa kuvassa... ja sydäntäsärkevää ymmärtämättömyyttä. Hylätyt talot, autiot pihat...

    VastaaPoista
  6. On käsittämätöntä, miten jotkut ihmiset ovat välinpitämättömiä kauneudelle! Hylätty talo on maailman surullisin näky...

    VastaaPoista
  7. Sivuaskel,
    Puhutaan rumuuden estetiikasta. Olisi mielenkiintoista tietää, miten se määrittyy.

    Kaisa,
    Niin on. Täynnä tyhjyyttä ja rojua. Kävellessäni tuolla ajattelin evakkoja, jotka käyvät kotitanhuvillaan löytämättä jälkeäkään jälkeensä jättämästä mielikuvasta. Tai tunnistavat paikan pelkästään maaston muodosta.

    VastaaPoista
  8. Kun lukee lapsuudenkirjoja uudelleen "varhaisvanhana", voi yhtä lailla pettyä tai ihastua jälleenkohtaamisesta, mutta kun käy lapsuudenmaisemissa, pettyy melkein aina. Ainakin itselleni on käynyt näin.

    Rahanhimo ja hävityksen kauhistus pistävät vihaksi. Ja mitä se asiaa auttaa? Voi, ei mitään. On vain kärvisteltävä itsekseen, voimattomana, kun näkee, miten rahalla on julma voima raiskata, hävittää ja mm. rakentaa ökytaloja. Heikoimmat häviävät. –Tai sitten pitää uskoa, että jossain vaiheessa mennään niin ääripisteeseen, että arvot kääntyvät parempaan päin. Noinkohan ja milloin. Kiitos kirjoituksesta!

    VastaaPoista
  9. Ehkä ei puhutan rumuuden, vaan rappion estetiikasta. Kun katselin ottamaasi kuvaa, niin totesin, ettei ole enää sitäkään.

    VastaaPoista
  10. Paju,
    Eipä auta vihastuminen, ei. Mutta tunteiden sanoiksi pukeminen kyllä.

    A-K.H,
    Olet ehkä oikeassa.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!