18. huhtikuuta 2007

Pyykkirannassa

Kesäisin pyykki pestiin lammen rannalla. Mustakylkinen muuripata höyrysi, kun valkopyykkiä keitettiin lipeävedessä. Laiturin virkaa ajoi mutapohjaisen suolammen rannassa puolisen metriä leveä kaiteeton lankku. Sitä pitkin taiteillen pesuvesi kannettiin pyykkisaaveihin. Äitini oli pyykillä. Ehkä kolmevuotias pikkuveljeni Sakari oli hänen mukanaan. Minäkin olin, luultavasti hänen vahtinaan. En kyllä muista hoitovastuuta saaneeni, mutta se ehkä lankesi tuohon aikaan luonnostaan. Ei kai minusta lakanoiden huuhtelijaksikaan sen ikäisenä olisi ollut.

Muistan, miten yhtäkkiä näin äidin säntäilevän laituria edestakaisin. Hän kutsui kutsumistaan Sakaria. Ei vastausta. Äiti alkoi itkeä ja valittaa ääneen. Hän tarkkaili mustanpuhuvaa vettä eikä pystynyt pysähtymään ja haroi hiuksiaan. Ehkä hän oli hetkeksi vaipunut omiin ajatuksiinsa ja unohtanut, että Sakari oli hetteisessä rannassa hänen mukanaan. Rannassa oli lähdekin. Jos hän oli ottanut lipon juodakseen siitä ja pudonnut lähteeseen. Äiti selitti minulle kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehdot. Ei hän minua syyttänyt. Sen osasin jo silloin itse.

Tuvalle oli yli puoli kilometriä matkaa ja sekin puolet matkasta tuskin korkeasta saraheinikosta erottuvaa kinttupolkua, märkää ja mutaista. Sen verran äiti kauhultaan tokeni, että ymmärsi lähettää minut tuvalle katsomaan, oliko veli lähtenyt omin luvin kotiin. Hän oli saattanut kyllästyä rannan ainaisiin hyttysiin ja mäkäräisiin. Minä juoksin minkä jaloista pääsin. Muta roiskui pitkin paljaita kinttuja. Edes kyitä ei sellaisessa menossa tarvinnut enää varoa. Sen verran tämän tytön jaloista riitti tärinää tantereelle.

Märkänä hiestä syöksyin tupaan kysymään, onko veljeä näkynyt. Mikä helpotus! Sakari oli osannut kotiin ja leikki tuvan lattialla autuaan tietämättömänä aiheuttamastaan paniikista. Pappa lähetti minut vielä viemään iloviestin äidille rantaan. Äitini kauhu ja lamaannuttava hätä piirtyivät niin eläväksi ja varoittavaksi muistikuvaksi mieleeni, että vedestä tuli minulle vuosiksi pelottava elementti. Uimakoulukin oli aivan kauhea koettelemus. En oppinut uimaan. Mutta eihän sitä sopinut vanhemmille kertoa. Häpesin.

-----

Haastesanaan märkä.

7 kommenttia:

  1. Nuo on niitä pelottavia hetkiä joita ei toivoisi kenenkään kokevan. Onneksi loppui hyvin.

    VastaaPoista
  2. Hyvä kun kirjoitit, riittää kun sanon, että samat sanat.
    Niin se varmaan on samanlaista monella maalla syntyneellä ollut. Meilläkin muori pesi aikoinaan pyykit lähdevedessä.
    Nyt lähdevettä myydään 65centtiä ½-litran pullo.
    Hohhoijjaa!

    VastaaPoista
  3. Pelottava tarina. Kauhu hiipii mieleen, kun hetkeksi irrottaa itsensä todellisuudesta. Ajatus karkaa ja on jo jossain pilvilinnoissa.

    VastaaPoista
  4. Hui, veden äärellä on koettu monet pelot. Ja joskus pahin pelko on osoittautunut todeksi. Onneksi ei tällä kertaa!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteistanne,

    Alastalo,
    Oh-show-tah hoi-ne-ne,
    Hansu ja
    Allyalias!

    Vastaavanlaiset tapahtumat jäävät iäksi tunnemuistiin. Muistan tapahtuman kuin eilisen päivän.

    Lapsia pitää valvoa veden äärellä koko ajan. Onneksi nykyään on nämä vauvauinnit ja lapset oppivat uimaan hyvin pieninä. Eivätkä pelkää vettä.

    VastaaPoista
  6. Oletpa hyvin kirjoittanut lapsen tuntemukset ja selkeänä piirtyvät muistot. Ikävää, että tapahtuma lukitsi suhteesi veteen niin pitkäksi aikaa - joko nyt olet päässyt pelostasi?

    VastaaPoista
  7. Pantteri,
    Kyllä olen, vesijuoksu ja allasjumppa ovat nykyään oikeastaan ainoat liikuntalajit, joihin kykenen. Kaipaan itämaista tanssia, jota harrastin n. kolme vuotta.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!