23. huhtikuuta 2007

Historian havinaa

Jokin etiäinenkö se sai minut viimeksi kirjoittamaan noista Neuvostoliiton perestroikan ajoista? Kun tänään kuulin uutisista, että Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin on kuollut , lisää muistoja tulvahti mieleeni. Olen nimittäin kirjoittanut hänelle anomuskirjeen. Inkeri-postauksessa en vielä maininnut Inkerin työn yhteyttä Hatsinaan. Hatsinan suomalaista kirkkoa piti anoa presidentiltä suomalaisen seurakunnan omaksi.

Ennen suomalaisen seurakunnan perustamista kirkko oli saksalaisen, suomalaisen ja virolaisen seurakunnan yhteinen. Itsenäinen suomalainen seurakunta perustettiin 1920-luvun alussa. Kirkkorakennus on pienennetty kopio Skuoritsan kirkosta. Kirkkoa käytettiin 1930-luvulta lähtien pitkään mm. urheilusalina, kunnes se palasi seurakunnan käyttöön 1993. Seurakunnan väkiluku oli 1 100 ( 1928).

(lainaus täältä)

Kirjoitin tuon anomuskirjeen Boris Jeltsinille, tosin ohjeiden ja sanelun mukaan. En itse ollut kirjeen allekirjoittaja, vaan silloinen seurakunnan kirkkoherra, jo edesmennyt Kauko Toivanen, joka oli mukana muistelemallani matkalla. Tuntui todella jotenkin erikoiselta naputella naapurimaan presidentille postia. Hän hyväksyi seurakunnan anomuksen ja Hatsinan suomalainen seurakunta sai kuin saikin kirkkonsa takaisin. Henkilökohtaisesti minulla on siis Boris Jeltsinistä vain hyviä muistoja.

Kuva on Keltosta vuodelta 1990. Tämän kuntoisissakin rakennuksissa siellä silloin asuttiin.

3 kommenttia:

  1. Minulla ei ole tästä suurvaltapellestä henkilökohtaisia muistikuvia, mutta ottamasi kuva on jo ohittanut rappion idyllin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tämänkin muiston jakamisesta!

    Yhdyn em. kommenttiin ja lisään vielä, että Jeltsin ei ollut mielestäni ollenkaan pöhköimmästä päästä.

    VastaaPoista
  3. A-K.H,
    Missähän se rappion idyllin raja mahtaa kulkea? Tuossa kuvassa kaikki on kyllä rempallaan, mutta ei ehkä ihanasti.

    Haavetar,
    Ei minustakaan. Eilisessä uutisoinnissa minua jotenkin kiusasi se, että näytettiin hänen elämänsä ehkä eniten myötähäpeää aiheuttavia hetkiä. Oliko ihan pakko?

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!