12. maaliskuuta 2007

"Hiihtolomalainen"

Eilen tuli sitten kevät. Silkka vesisade kasteli minut, kun kävelin katsomaan, miltä ladut näyttävät. Se hiihtämisen kokeilu siis valitettavasti jäi. Ladut näyttivät olevan vielä hyvässä kunnossa. Bongasin kuitenkin eilen kolme hiihtäjää livenä. Televisiossahan heitä vilisee kuin Vilkkilässä kissoja. Pyörätie ja ajoväylä olivat osin aivan sulia, joten liukkautta ei tarvinnut pelätä.

Hiihtäminen on luonnollinen tapa liikkua. Kouluaikana ei ollut lainkaan vaikeaa osallistua liikuntatunneille, kun olin niin sanotusti syntynyt sukset jalassa. Saattoi meillä olla yksi potkukelkkakin, mutta ei sille juuri ollut käyttöä, koska tietä ei aurattu. Oli vain reen jalasten ja hevosen kavioiden jäljet. Ei sellaisella tiellä potkurilla tee mitään. Tämä potkukelkka-asia tuli mieleeni, kun kuulin radiosta, että menneenä viikonloppuna olivat ne kuulut potkukelkkailun MM-kisat.

Hiihtokilpailut järjestettiin koulussa joka vuosi. Suorittamisen ja pärjäämisen pakko istuu minussa niin lujasti, että aina piti yrittää mennä täysillä. Sekä liikuntatunneilla että varsinkin kilpailuissa. Ihmettelen, onko se kasvatuksen tulosta vai sisäsyntyistä. Sama "tauti" vaivaa nyt reporankakin. En löydä tai en halua löytää jaksamiseni rajoja vieläkään. (Ne kun ovat heti siinä nenän edessä vastassa.) En minä muista esimerkiksi isäni hiihtäneen koskaan silloin kun olin pieni tyttö. Vasta eläkkeelle jäätyään vanhempani alkoivat hiihdellä kodin ohi vedettyä kansanhiihtolatua. Sinikantinen vihko riippui puussa jossakin Lauttajärven luona. Lyijykynä oli narun päässä ja sillä sinne vihkoon sai jättää puumerkkinsä.

Hiihtolomilla hiihtelimme niitä samoja latuja 80-luvulla. Maasto oli mukavan kumpuilevaa, helposti hiihdettävää. Muistan, että mieheni ja veljeni kerran kisasivat, kuinka monta kilometriä he päivässä jaksaisivat hiihtää. 50 kilometriä oli tavoitteena, mikä saavutettiin. Se oli aika paljon. Mummolassa pääsi hiihtämään paremmin kuin kotona, koska lapset saattoi hetkeksi jättää isovanhempien hoivaan. En edes osannut kuvitella, että pienet lapset olisivat voineet olla mukana kantorepuissa tai ahkioissa hiihtoretkillä. Nythän se on ihanan tavallista.

9 kommenttia:

  1. Tiedätkö, minulla tuli tästä sinun kirjoituksestani mieleen lapsuuden hiihtotunnit ja etenkin se kilpailu. Vasta sinun jutustasi tuli mieleen että eihän sitä olisi ollut pakko hiihtää täysillä.

    Ei sitä vaan jotenkin lapsena käsittänyt, liekö käsittää vieläkään.

    VastaaPoista
  2. Täällä Hesassa hiidetään nyt toisessa jalassa maastosuksi ja toisessa veisuksi, kuten Arkiterapeutti Kops blogissaan eilen raportoi :)

    VastaaPoista
  3. Muistan alakoulun kansanhiihdot ja urheilutunnit, jolloin piti lainata koulukaverin perheen pieneksi jääneitä suksia. Meillä oli monta lasta ja omat sukset sain n. 10-vuotiaana, jotka sitten poikkesi rinteessä. Koululla oli joitain suksia lainaksi, mutta ei niistäkään kaikille riittänyt. Ensimmäisen polkupyöränikin sain 12-vuotiaana...päästyäni oppikouluun. :)

    VastaaPoista
  4. Allyalias,
    Kilpailuvietti on vahva. Olivatko alpakkaiset hopealusikat sen riehumisen arvoisia? Ylpeänä ne kotiin kannettiin ja vanhemmille annettiin, vaaleanpunaiseen pumpuliin kiedottuna pahvisissa koteloissaan.

    Muistan, miten ekaluokalla kerran koulureppu jäi aamulla kotiin ja huomasin sen vasta kun koulu jo näkyi. Ei muuta kuin takaisin kotiin niin lujaa kuin suksista lähti ja taas koululle. Tietenkin myöhästyin ja kamalasti pelotti mennä myöhässä luokkaan. Olin hiestä märkä ja arasti koputin luokan oveen. Astuin luvan saatuani sisään ja itkua vääntäen sanoin: "Anteeksi kun myöhästyin kun reppu jäi kotiin." Kai sitä olisi reputtakin yhden päivän pärjännyt.

    Kirsi,
    Kyllä täälläkin vettä satelee, mutta väittävät Puijon mäen lumien kestävän kisat. :)

    Tarjuska,
    Meillä oli kyllä omat sukset, kun ne olivat oikeastaan ainoat talviset kulkuneuvot.
    Polkupyöriä ei sen sijaan ollut. Koko talossa niitä oli kaksi ja ajamaan opettelu tapahtui aikuisten pyörällä. Siis seisten. Nyt pystyn enää ajamaan vain kuntopyörää jonkin verran.

    Eri puolella Suomea on ollut erilaista. Omassa kansakoulussani en muista lainasuksia olleen. Maalaiskoulu, ala- ja yläluokilla yhteensä n. 40 oppilasta, kaksiopettajainen.

    VastaaPoista
  5. Kalmantiellä tapahtuu. Minun on ikäväkseni sanottava että SINUT ON MIELIKUVAMURHATTU!

    VastaaPoista
  6. Olet tainnut olla Puijonsarven laavulla kytiksellä. Joku näyttäisi buglanneen ladunvarteen.

    VastaaPoista
  7. Ally,
    Niin arvelin käyvänkin.

    AKH,
    Alempana patsaan kohdalla. En huomannut mainitsemaasi asiaa.

    Itse kiinnitin huomion ikuistamaani hienoiseen räntäsateeseen. Sehän näkyy kuvassa, vai?

    VastaaPoista
  8. Olipa mukava lukea tätä ja hersytellä omia kansakouluaikoja hiihtokilpailuineen. Lainasuksilla ja liian isoilla monoilla ei aina päässyt parhaaseen lopputulokseen :)

    VastaaPoista
  9. No nyt näkyy, kun kerran sanot. Ei olekaan hilsettä.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!