5. tammikuuta 2007

Ensirakkauteni

Ensirakkauteni oli ihana vaalea pitkä nuorukainen. ­ Hänellä kiiltävät taipuisat hiukset. Lee-farkut jo 60-luvulla. Hän asui Keravaa etelämpänä ja minä Keski-Suomessa. Oltiin tavattu kesällä ja kirjoiteltiin. Puhelimia ei silloin vielä joka paikassa ollut. Ei minunkaan lukioaikaisessa koulukodissani, veljeni huushollissa. Hiihtolomalla matkustin aina sinne etelään, vaikka niiden hiihtolomat olikin eri aikaan. Ei se mitään haitannut. Tehtiin kaikkea kivaa. Käytiin elokuvissa, kierreltiin kahviloissa, mitä nyt nuoret siihen aikaan tekivät. Ja lomien jälkeen oli niin paljon ihmeellisiä juttuja kerrottavaksi tyttökavereille. He kuuntelivat silmät hämmästyksestä ymmyrkäisinä minun pitkiä seikkailujani ja salaperäisiä selostuksiani. Kuvauksiani uskomattoman ihanasta ensirakkaudesta, jota pitkä välimatkakaan ei sammuttaisi. Olen naimisissa, mutta en Hänen kanssaan, koska…

olin aina luokkani nuorin. Keskikouluun pyrittiin yleensä kansakoulun 4-6 luokilta. Minut vanhempani laittoivat pyrkimään jo kolmannelta. Eli olin ihan pentu luokkatovereideni rinnalla. Lukioluokilla kuuntelin ja katselin heidän seurustelu- ja ensirakkausjuttujaan monttu auki. No, olinhan lukenut Ajan säveltä, Elokuva-Aittaa, kirjastosta lainattuja kirjoja. Kotonakin oli hyllyllinen romaaneja Angelikasta lähtien. Koonnut rakkaussanoja. En halunnut olla muita huonompi. Minullakin olisi Joku. Ja niin vähitellen loin jumalaisen Ensi Rakkauden serkkujeni ja ihailemieni koulukavereideni piirteistä. Hän oli tuo Keravan takana asuva Lee-farkkuinen salskea nuorukainen, jota ei tietenkään ollut olemassa. Kuinka aukoton tarina oli, en osaa sanoa. En sitäkään, menikö se jutturingissä todella täydestä. Nuoruudesta oli koulussa vain haittaa. Piti tuolla tavalla naruttaa muita ja itseään.

Onneksi sain tämän nyt pois tunnoltani.

12 kommenttia:

  1. Tuo tyyppi olikin pikkuisen liian ihana ollakseen totta ;). Tosi ihana juttuhan tämä oli, nuoren tytön kamppailusta tuon aikuistumisen kanssa. Eipä siitä taida kukaan selvitä ilman muutamaa valkoista valhetta. Taivaspaikkasi taitaa olla kuitenkin tallella, tästä vilpistä huolimatta. Tunnustuksesi on otettu lämmöllä vastaan ja synninpäästö on annettu, sikäli kun tällainen tavallinen ihminen voi sellaista antaa :)

    VastaaPoista
  2. Tämä oli ihana. Pelasti tämän päivän. Aivan loistava.

    Näin kai se monella oli silloin ennen ja kai nykyäänkin. Täytyy olla olevinaan.

    VastaaPoista
  3. Hih, odottelin jo miten tarina loppuu. On niitä mielikuvitusolentoja varmaan jokaisella ollut! Ainahan sitä pikkutyttönä haaveilee ainakin mielessään jostain "sadun komeata prinssistä".

    VastaaPoista
  4. No nyt onnistuu kommentointikin. =)
    Kiitos tarinasta Liisa!

    Eikö olekin ihanaa vanhempana hymyillä nuoruuden
    hupsutuksille. =)

    VastaaPoista
  5. Hellyttävä tarina. Uskoin pojan olemassaoloon (melkein) loppuun asti. Paikansitkin varmalla äänelläsi Keravan eteläpuolelle...

    Tunnolta pois -vetoomus kruunaa "ensirakkauden". Kiitos, Liisa, ihanasta pakinasta, elämästä!

    VastaaPoista
  6. Olkoon nyt! Syön vasta seuraavan kerran tavatessamme. Synkällä polulla kun olet matkalla mummosi luo, tumman metsän taa.

    VastaaPoista
  7. Mukaansatempaava pakina. Kyl on maailma mallillaan kun blogistaniastakin löytyy 'rippituoli' ja hyvä niin! Kiitos liisa! Nyt voit elää loppuelämän rauhallisin mielin :)

    VastaaPoista
  8. Kiitos kommentoijille. Aloitin ihan toista juttua, mutta sitten tuli tämä "trauma" mieleen. Helpotti kovasti!

    Meni kyllä muutama tunti kärvistellessä, koska uusi mappi oli ensin lukossa...

    VastaaPoista
  9. Jotenkin tuntuu, että oliko tuo kaikki satua?

    VastaaPoista
  10. Pakina se on, ei satua.

    Muuten, joku bloggaaja voisi vielä aloittaa Satusunnuntai-sivuston.

    VastaaPoista
  11. Aivan ihana pakina! Herkkä ja aito, minäkin menin halpaan, luulin loppuun saakka että poika oli todellinen;)Kiitos!

    VastaaPoista
  12. Unelmaprinssi. :)) Hyvä tarina!

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!