24. marraskuuta 2006

Kulkukauppiaat

Olen kotoisin kärrytien päästä. Siis perille pääsi hevospelillä ja polkupyörällä, jos työnsi sitä. Ajaminen ei onnistunut kuin paikoin, tie oli sen verran kivinen. Ohikulkijoita ei juuri koskaan näkynyt. Hopeahapsinen kalastaja poikkesi joskus ja yöpyi. Nyt ajatellen hän maksoi yösijastaan hyvän hinnan, sillä hän aina antoi senpäiväisen saaliinsa majapaikkaansa. Ja ne kalat olivat kunnonkokoisia lähilampien sintteihin verrattuna. Niinpä jokainen pihaan tupsahtanut vieras oli lapsille ihmetyksen paikka. Ei meitä varmaankaan ollut peloteltu tavanomaista enempää, mutta vieraan tupaan astuessa muistan kyllä useimmiten kaikonneeni kammariin. Ainakin toviksi. Ujostutti. Sieltä sitten varovasti ovenpielestä tarkistin tilanteen turvallisuuden ja menin sanomaan käsipäivää muiden mukana.

Eräänä kauniina kesäisenä päivänä pihaan ilmaantui kulkukauppias polkupyörällä. Tavaratelineellä oli muistikuvani mukaan joko vanerinen tai peräti puinen monilokeroinen kapsäkki. Laukkuryssistä puhuttiin, mutta ei hän ole jäänyt mieleeni aksentistaan, vaan mielenkiintoisesta kapsäkistään. Ja siitä, että se oli ainoa kerta, jolloin muistan kulkukauppiaan poikenneen meillä. Kiertävänä kauppiaana hän ei ehkä tiennyt, ettei meille juuri kannata tulla, koska isäni oli myymälänhoitaja ja kaikki ostokset hoituivat sitä kautta. Mutta isä oli viikot töissä ja näin sai kauppias avata laukkunsa pihanurmikolle katseltavaksemme.

Muistan nähneeni ainakin lankarullia, erilaisia neuloja, virkkuukoukkuja, täikampoja, hiussolkia, sukkia, huiveja. Ehkä joitakin korujakin. Nappeja ja neppareita ja harmaata sukkakuminauhaa. Ompelutarvikkeita enimmäkseen. Itse laukku oli niin erikoinen lukuisine lokeroineen, että siinä jo oli ihmettelemistä. En muista äidin tehneen kauppoja, vaikka sifonkihuivi, vai olisiko ollut peräti silkkinen, otettiinkin laukusta sovitettavaksi. Joskus vuosikymmeniä myöhemmin muistan isän kertoneen, miten kiertävä huonekalukauppias oli tullut pihaan. Silloin tie tietenkin oli jo ajokelpoinen. Vanhempani taisivat ostaa ensimmäisen nahkasohvansa silloin. Oli helppo valita valmiiksi koottu huonekalu muutamasta tarjolla olevasta ja vielä omassa pihassa. Nyt saa ostaa huonekalunsa palasina litteissä pahvilaatikoissa itsepalveluna, ellei halua maksaa maltaita.

7 kommenttia:

  1. Olipa tutun tuntuista muistelua. Itse asuin kylän reunassa, vaikka en kovin pitkän tien päässä. Hevosella kuljettiin. Muistan nuo kulkukauppiaat, joita yhä kulki. Laukun sisällön.

    Minustakin blogit ovat eläviä. Koska niissä on vain se, jonka kukin haluaa kertoa, ei tunnu tirkistelyltä.

    Olet suosikkilistallani niitä, joita useimmiten napsautan. Minustakin tuntuu, että lukijauskollisuus on kuitenkin aika hyvä vaikka olen onnistunut vuosien mittaan hukkaamaan pois paljon lukijoita. Sekin taitaa olla tavallista. Lista elää.
    JM

    VastaaPoista
  2. Nyt saamma helposti kaiken haluamamme (jos vaan on rahaa) mutta onko se tehnyt meista onnellisemmat?

    VastaaPoista
  3. JM,

    Kyllä listat tuntuvat elävän, varmaankin siksi, että se on niin helppoa. Aikoinaan www:n alkuaikoina puhuttiin paljon hyperkirjasta, jossa pompitaan tasolta toiselle jne jne. Täällähän eksyy linkkeihinsä ellei pidä niistä kirjaa.

    Tuo kulkukaupustelu tuli mieleeni jo jokin aikan sitten ja olin ajatellut siitä laittaa jotakin muistiin.

    HPY,

    Emme ole tulleet yhtään onnellisemmiksi mielestäni. Minua ainakin vetää enemmän korpimaa kuin täyteen ahdetut tavarataivaat. Ihminen tarvitsee lopulta melko vähän. En pidä lainkaan ns. shoppailusta. Joulu tuo aina paineita...

    VastaaPoista
  4. Hei Liisa, mun lapsuuteni oli kerrostaloelämää lähiössä 60-luvulla samoin miehelläni mutta eri puolellla kaupunkia. Yhdessä olemme muistelleet harjakaupiaita, veitsenteroittajia, romaaneja puu- ja käsitöineen ja perunakauppiaita, jotka kulkivat ovelta ovelle tai perustivat tukikohtansa pihalle. Perunii, perunii... kuullosti mukavalta verrattuna nykyiseen jäätelöauton mekaaniseen kilinään. Sitten nuo lapsuuteen oleellisesti kuuluneet ihmiset hävisivät, ovia ei enää saanut avata tuntemattomille enkä tänä päivänäkään tiedä minne veitset ja sakset viedään teroitettaviksi, jos niitä ei itse saa kuntoon.

    VastaaPoista
  5. Outo emo,

    Enpä ole tullutkaan ajatelleeksi, miten erilaista kaupunkilaislasten elämä on ollut. Meillä oli vain oma sisarusjoukko, tosin kyllin iso, leikkeihinkin. Naapurin lapsia näki vain koulussa ja pyhäkoulussa, serkkuja kesäisin.

    Eihän maalla ollut ovessa lukkoakaan, avoverannalta pariovet eteiseen ja haka sisäpuolella. Vasemmalle kommuutti, oikealle yläkertaan vievät portaat ja ruokahuoneen ovi. Eikä kukaan tullut luvatta sisään.

    Sen sijaan täällä kaupungissa kerran, kun oli jäänyt ovi vahingossa yöksi auki...

    Siinä yhden postauksen aihe!

    VastaaPoista
  6. Mukava muistelus. Katoavaa kansanperinnettä, sanoisin :)

    VastaaPoista
  7. Kesälapsena Mäntyharjulla tutustuin kulkukauppaan.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!