27. elokuuta 2006

In years gone by

Järvivesi on taas lämmennyt entisestään. Eilen ja tänään on ollut suorastaan hautova helle, joka on pakottanut menemään veteen vetristymään. Yö on tainnut olla tyyni, koska tänä aamuna matalassa rantavedessä näkyi selvästi eiliset tutut jalanjäljet. Ja irtotukin laahausvana myös. Huomasimme kaislikossa jotakin outoa, uppotukin. Ilmeisesti rahdatuista tukkilautoista saattaa irrota joitakin. No, nyt tämä yksittäinen kappale on vedettu maihin, ettei se aiheuta yllätyksiä veneilijöille, joita tuntuu olevan liikkeellä enemmän kuin kesällä.

Lueskelin Kotilieden vanhaa (1947) vuosikertaa ja löysin sielä RaNa-puurokiisselijauheen mainoksen. Jonkin postauksen kommenteissa olen ihmetellyt kiisselijauhoa. Nyt se selvisi. Sama tuotemerkki mainosti myös verilettujauhetta. Itse en sellaista muista koskaan nähneeni, mutta maalla kasvaneena se on ehkä luonnollista. Veripalttu ja veriletut tehtiin verestä teurastuspäivinä. Ehkä ne päivät ovat olleet jonkinasteisia järkytyksiä, kun ovat jääneet niin hyvin mieleen. Sianteurastuksessa sai (= piti) olla se verenvispaaja. Eikä vuosia ollut silloin vielä monta takana.

Toinen pikahavainto oli, miten veikeillä riimeillä silloin mainostettiinkaan Vaasan leipää. Yleisesti ottaen mainoksia ei ollut paljoakaan. Sisältö on enimmäkseen vakavanoloista tekstiä pienin kuvin ohjeiksi talonpitoon, ruuanlaittoon, säilöntään, puutarhanhoitoon ja tietenkin Isoäidin palsta ihmissuhteiden ikisolmujen selvittelyyn. Huumoriakin löytyy arkitarpeiksi. Katselin edesmenneen Elina Karjalaisen haastattelun televisiosta ja se jotenkin innoitti ottamaan kyseisen kuluneen vuosikerran esille. Mutta hänen aikansa Kotiliedessä tuli vasta myöhemmin.
Uppo-Nalle on sekä lasten että aikuisten ystävä.

Kuva tuleentuneesta viljapellosta on otettu Elina Karjalaisen kuolinpäivänä 14.8.2006.

8 kommenttia:

  1. Minutkin pakotettiin verenvispaajaksi kerran. Sen jälkeen katosin teurastuspäivinä metsään ja tulin vasta illalla kotiin. Äiti uskoi viimein, ettei minusta ole siihen puuhaan.

    VastaaPoista
  2. No huh huh. Meillä kakarat laitettiin sisälle ja yksi joku sitten vahti, että ei päästy näkemään mitään...

    VastaaPoista
  3. Ehkä se minullakin on aiheuttanut sen, että hoitoalalle ei ollut pyrkyä. Kun äiti satutti sirpillä sormensa ja yksi päivämies vesomella otsansa ja verta näkyi liikaa, juoksin leikkimökkiin karkuun. Sekin on jäänyt mieleen.

    En muista kyllä mitään pakottamista olleen, se vain kuului asiaan. Tarvittiin joku siihen hommaan. Miksiköhän äiti ei mennyt itse? Eihän se kovin kauaa kestänyt.

    VastaaPoista
  4. Eikö se tukkien pudottaminen Pajujärveen jo loppunut?

    VastaaPoista
  5. Mistä lie tulevat lautat? Viime viikolla ainakin kolmena päivänä lipuivat uljaasti tuosta ohi.

    VastaaPoista
  6. Niin, kiisselijauhetta söimme kakarana suurena herkkuna. Kai noita on vieläkin, ja verilettujauhettakin ehkä, en tiedä.
    Onpa tullut oltua sianteurastuksessa samassa hommassa kuin Lissu. Verikipon pohjalla piti olla suolaa. Oli sitten mukavaa heitella talvella huiviin läskisoossia, jossa karvaiset läskinpalat krassasivat kurkkua. Sitä herkkua en juuri maistellut. Panin silmät kiinni ja hengittämättä nielaisin. Löytyi niitä karvoja syltystäkin. Onneksi sieltä ei sentään silmä katsonut.

    VastaaPoista
  7. Meillä kyllä oli niin hyvä teurastaja, että possu pääsi karvoistaan. Kiehuvaa vettä ja jokin vekotin, olisko ollut terävä puukko.
    Läskisoosi oli OK, mutta tappaiskeitto oli jäädä syömättä. "Väärät" sattumat laitoin esiliinan taskuun. :)

    VastaaPoista
  8. Puukollahan se nahka kaltattiin, mutta vesi ei saanut olla aivan kiehuvaa, etei nahka pehmennyt niin, että karva ei katkennut. Sialla on melkoisen kova silmä: ei mene rikki puukonkärjellä eikä päällehyppimällä. Kyllähän sian teurastamiseen alkoi arkisesti suhtautua, vaikka sikaa koko kesän ruokki ja rapsutteli ja saattoi antaa nimenkin. Verilettu on herkku jonka ohitan, vaikken jehovis olekaan. Siitä teurastamisesta aiheutui emotionaalista vastenmielisyyttä verta kohtaan. Läskikin aiheutti jonkinlaista vastenmielisyyttä, ei niinkään makunsa kuin olemuksensa puolesta; siinä kuvastui sian olemus. Siansorkkia en ole koskaan syönyt, mutta savustetut siankorvat saattaisivat olla herkkua, jos olisin koira. Koskahan alkaa saada saparoita.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!